Volter Kilpi oli 1930-luvun alussa jo vanhahko mies. Hänen kaunokirjailemisensa oli kauan katkeillut sekä alistunut leipätyölle yliopistokirjastossa ja yksityisille suruille ja arkihuolille. Kilven tyyli ei avautunut melkein kenellekään eikä mahdollistanut myyntimenestyksiä. Kriitikoiden ja apurahapäättäjien kanssa oli ongelmia. Käytännön seikat eivät yhtään yllyttäneet Kilpeä proosaan heittäytymiseen ja uppoutumiseen. Kuitenkin hän ryhtyi yliluonnollisen vaativaan urakkaan, josta syntyi Saaristo-sarja
(Alastalon salissa, Pitäjän pienempiä, Kirkolle).
Kirjoittamisen vaikuttimet kertoo esiluku nimeltä Kirkkomaa. Volter Kilpi luki sen ääneen Kustavin kirkon muistojuhlassa 1933. Alastalon salin legendaarinen raskassoutuisuus ei koske Kirkkomaata. Siinä on vain yhdeksän soljuvaa sivua ja suorastaan helppotajuinen asetelma.
”Suvinen, sunnuntainen ehtoopuoli”… Kirjailija katsoo tuttua saaristokirkkoa, avaa rautaportin, kulkee ”ristimetsässä” kumpu kummulta, tapailee ”haaltuneita” kirjaimia ja näkee ”myötäihmisten saaton” lapsuudestaan ja synnyinseutunsa historiasta. ”Hänkin siis ja myöskin Hän, nuori, vanha, nuoruuteni kansa, herkkä lapsi, tutiseva vanhus, vieri vierin somereen suojissa, kuinka on vuorollensa kumahdellut kuolinkello.”
Pienen aidan sisään mahtuu kuoleman kaikkeus. Se on lukijankin edessä kuin eilinen päivä. ”Surku eläneitä, surku eläviä, surku tulevia, surku on omaa haihtuvaa elämää.” Yhtä lailla esiin tulvehtii rakkaus hautojen varjoon vaeltaneita kohtaan.
Volter Kilven näky ei kirkastu niinkään aikalaisia ja tulevia polvia varten. Kuolleet ovat yhä olemassa. Sanoinkuvaamattoman sielukas kieli puhuttelee ”tyvenet, hiljaiset ja kalpeat lepääjät”. He elävät vain kerran ja ikuisesti. Vuosikymmenten takainen hetki on poissa ja läsnä. Riippumatta siitä, josko virrenveisuu vaimeni, puulaivat lahosivat ja nimikirjaimetkin kuluivat pois paasista ja risteistä.
Volter Kilven aikakäsitys on vastustamaton. Kohtaloilla on ”ikiarvo”. Lukija kohoaa käänteisen katoavaisuuden uskoon. Kirkkomaa ei herätä vainajia henkiin vaan todentaa heidät kerran eläneiksi.
OLAVI PAAVOLAINEN läksi 1941 jatkosotaan luutnanttina ja TK-miehenä, tiedotuksen ja propagandan tiimellykseen. Hänellä oli takanaan melko loistavia vaiheita Tulenkantajissa ja päivänpolttavissa matkakirjoissa (Lähtö ja loitsu, Risti ja hakaristi, Kolmannen valtakunnan vieraana). Sota meni Paavolaiselta ja Suomelta vitakkoon. Se ei toki ollut selvää ensi alkuun. Saksalaiset salamasotivat etelässä musertavalla menestyksellä ja suomalaiset valtasivat talvisodan alueluovutukset takaisin korkojen kera. Mutta mielialassa oli jotain mätää heti kättelyssä.
Paavolainen retkeili nurjalla kotirintamalla sekä talvisodanaikaisissa ja uusissa taistelumaastoissa. Kynäsoturi ei itse joutunut pyssyhommiin. Hän pohti päämajan päiväkäskyjä, artikkeleita, sensuuria ja uutiskatsauksia. Aika riitti kokonaisvaltaiseen havainnointiin ja mietiskelyyn.
Muistiinpanoistaan Paavolainen sotien jälkeen kokosi Synkän yksinpuhelun. Päiväkirjamaisen teoksen kouristavin luku on nimeltään Aunus Harmaasilmä.
Paavolainen liikkui syksyllä 1941 Suur-Suomen äärillä Syvärin ja Äänisen rantamilla. Kommunismi oli yllättäen säästellyt lyydiläisten ja vepsäläisten asuinsijoja. Vanhoja tapoja oli tallella miltei Kalevalan malliin. Aunus oli pysähtynyt pienoismaailma, sulkeutunut harmaasilmä, nukkuva rötiskön nurkkaus, joka ei kuulunut kenellekään tai millekään. Koristeelliset maalaamattomat talot harmaantuivat omia aikojaan korven katveessa.
Seutu oli ennestään kuollut ja sotijoiden nyt tappama ulkoilmamuseo. Paavolainen hakeutui vielä edesmenneenpään menneisyyteen. Joka kylässä hän meni kalmistoon. Ne sijaitsivat pikku saarissa tai muuten eristyksissä viljelysmaisemasta. Hirsien ja kivitäytteisten kehikoiden jyhkeä raja-aita erotti kuoleman kartanot. ”Tai sitten saa järvien hiljainen vesi toimittaa vallihaudan virkaa.”
Aunuksen hautaperinne oli hoitamatonta ja kukittamatonta. Tuuheiden kuusien pimennyksessä vain ”kaikkea mätää ja lahoa rakastava heisi saavuttaa jättiläismäiset mittasuhteet”. Vaikkei ollut kauhuromantikko, Paavolainen kuvitteli ”maahisten nousevan sihisevänä kasana” nauttimaan ”irstasta, pöyristyttävää ateriaansa”.
Aunuksen kalmoilla ei ollut rauhaa eikä sotaa, ainakaan salama- ja hyökkäyssotaa. Jumalan puistossa riehui vain hävitty, tarkoitukseton kuolinkamppailu.
Paavolainen, esteetti lännestä, tunsi sekä primitiivistä pelkoa että väkevintä vetoa.
”Ei ole muuta kuin tämä tummuus ja varjo, tämä surullisten, mykkien multakasojen kohoileminen, tämä katoavaisuuden ja tapahtuneen kohtalontäyttymyksen jähmettynyt, hievahtamaton tuntu.”
Hiljaisuuden äänet olivat kutsuvat ja luotaantyöntävät. ”Täällä ei soi rauhan urkusävel, ylevä celeste, vaan mustan noituuden villi, rietas huilu.”
Mikään kansatieteellinen valokuva (joita Paavolainen kyllä osasi ottaa) tuskin teki oikeutta nähtävyyksille.
”Kaikki mitä vuosisadan lopun taide eurooppalaisen kulttuurin iltavalaistuksessa on pystynyt runoilemaan kuoleman ja katoavaisuuden tunnelmasta, tuntuu mitättömältä näiden karjalaisten hautausmaiden rinnalla.”
Täällä ei pihissyt mikään henki, ei karelianismi eikä humanismi. Uskonto ja kansakunta eivät kelvanneet epäpyhään yhteyteen. Aatteet, aseet ja sivistys mitätöityivät hylätyissä hautasaarissa.
Hautausmaajakso johdatteli kirjaa toivottomiin ja irvokkaisiin sota-asioihin. Niitähän riitti syksyyn 1944 saakka. Olavi Paavolainen kaivoi Synkällä yksinpuhelulla oman kirjallisen hautansa. Ilmestymisvuosi 1946 oli liian veres. Murska-arviot olivat melkein verrannolliset Seitsemän veljeksen teilaukseen. V. A. Koskenniemen kaltaiset sinivalkoiset kaunosielut syyttivät Paavolaista jälkiviisastelusta. Suuri yleisö ei suin surminkaan seurannut yksinpuhelijaa sysimustiin syvyyksiin.
TÄMÄN nettijutun vähäpätöinen kyhääjä mieltää Kirkkomaan ja Aunus Harmaasilmän ääriksi hautausmaakokemuksille. Ääriä on useampikin – äärettömiin asti. Kävely kuolleiden keskuudessa on aina mielenkiintoisempaa kuin katuvilinässä.
Paikan ei tarvitse olla ainutlaatuinen, kun vainajien elämät kumminkin ovat. Hautausmaita ei voi harrastaa väärin. Kaikki katsannot ovat arvokkaita. Kansallisten suurhenkilöiden monumentit, keskiaikaisten kirkkojen seinustat, pitäjän tai pikkukaupungin mahtajien leposijat ja maan matoset, vuoden 1918 unhoitetut joukkohaudat, lähiön uusimpien uurnalehtojen kynttilätuike, sankarihaudat totta kai, pohjolan autiokylien siunatun maan kanervikko… Hautausmailla käyskelyyn on toinen toistaan väkevämpiä vaihtoehtoja.
Erinomaisia tutkimuksia:
Kokko, Laura: Volter Kilpi. Elämäkerta. SKS.
Rajala, Panu: Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen elämä. WSOY.
Kirjoittaja on historiantutkija, tietokirjailija ja kansanedustaja.