Me tulemme tänne
ja keräämme itsellemme objekteja
vain vähä vähältä luopuaksemme niistä.
Itse asiassa ne hylkääävät meidät.
SÄKEET on kirjoittanut runoilija Eeva-Liisa Manner vuonna 1968 ilmestyneeseen runoteokseensa Fahrenheit 121.
Näiden säkeiden äärelle pysähdyin tänä keväänä, kun tuli jälleen aika kaivaa varastosta laatikot, joista löytyy kevyemmät kengät ja joihin sen jälkeen pakataan talven tavarat.
Tuntuu, että tarvitsen laatikoita vuosi vuodelta enemmän. Ja vaikka hankin joka kevät kaksi uutta, seuraavana vuonna tarvitsen taas muutaman lisää.
Tänä keväänä on vuorossa ollut myös varaston tyhjennys, joka on aina yhtä tuskallista lähihistorian penkomista. Mitä sieltä löytyykään: Upeat 1960-luvun lastenvaunut, jotka on kerran dyykattu roskalavalta, mutta joille ei enää vuosikausiin ole ollut tarvetta siinä käytössä, mihin ne on tarkoitettu, eli vauvan nukkumapaikkana.
Voiko niistä luopua, kun niihin liittyy niin monta kaunista muistoa? Niissä juuri 12 vuotta täyttänyt esikoinen nukkui sikeää unta ensimmäisen yhteisen kotimme parvekkeella.
Entäpä kaikki lasten pääsiäis-, joulu-, isän- ja äitienpäivä-askartelut? Eihän niitä voi heittää menemään – mutta minne ne sitten päätyvät? Muistojen laatikkoon, joka sitten joskus lentää roskalavalle?
MIELENI täyttää kauhea kuva. Kuinka suuri kasa kertyisi kaikesta elämäni aikana hankkimastani ja saamastani tavarasta. Mahtuisiko se kaikki valtavaan öljysäiliöön, joita Kokkolan suurteollisuusalue on täynnä? Vai syntyisikö siitä vielä suurempi vuori – Haltitunturin korkuinen? Siellä olisi läjässä kaikki elämäni aikana luetut kirjat, mutta myös kosmetiikkapurtilot, kupit ja kipot, valtava läjä tekstiilejä – niitä, jotka joskus olivat lemppareita, ja jotka sitten kovasta käytöstä nuhjaantuneina päätyivät kaapin perälle odottamaan sitä päivää, kun haluan muistella ”niitä aikoja kun pukeuduin vielä hameeseen” ja niin edelleen.
Ehkä minulle tekisi hyvää asettua liukuhihnan ääreen, joka kuljettaisi silmieni editse kaiken elämäni aikana hankkimani materian. Ehkä se tekisi hyvää kaikille meille materialisteille.
KUN viime elokuussa heräsin teho-osastolta aivoleikkauksen jälkeen, päähäni laskeutui harvinaisen kirkkaana omituinen ajatus, joka ei ollut koskaan aiemmin tullut mieleenkään: Mikäli selviäisin elossa ja hyvissä voimissa kotiin, ensimmäinen tekoni olisi järjestää kotimme puutarhassa eloonjäämis-juhlat, joiden yksi ohjelmanumero olisi, että kaikki juhlavieraat saisivat ottaa lähtiessään mukaansa mitä tahansa kotimme irtaimistosta, jos vain haluaisivat. Lapsille leluja, aikuisille vaatteita ja huonekaluja – kaiken, mikä irtoaa.
Haaveilin täydellisestä kodin puhdistuksesta, vaikka aiemmin olin ylimielisesti hymähdellyt ”konmarittajille” ja ollut niin kiintynyt kauniisiin esineisiin.
Tavaroiden hankkimista perustelin aina sillä, että ne tuovat minulle iloa.
Mitä pidempään tavaran keskellä elää, huomaa kuitenkin, että jos tavarapaljous jonkin tunnetilan ihmisessä aiheuttaa pitkällä tähtäimellä, niin se on kyllä pikemminkin stressi ja ahdistus. Se laskeutuu, kun koittaa aika miettiä, miten tuon ja tuonkin säilyttäisi, kun ei keskellä lattiaakaan voi.
On hämmästyttävää, että kaiken sen tavarayltäkylläisyyden keskellä, missä ainakin minun sukupolveni on elänyt, vielä ylipäänsä haluamme jotain tavaraa. Ja silti: olen tänäkin keväänä löytänyt itseni kaupasta etsimästä uusia lenkkareita, ruukkuja kasveille, ja tilaamasta untuvatäkkejä ja uusia housuja, jotka ovat tuntuneet aivan kertakaikkiaan välttämättömiltä.
OLEMME niin kiintyneitä kuluttamiseen, että uutta harrastustakin aloittaessa täytyy usein ensimmäisenä suunnata kauppaan. Kun aloitin leikkauksen jälkeen uintiharrastuksen, sain pitkän pennin kulumaan pelkästään räpylöihin, snorkkeliin ja avantohanskoihin.
Eeva-Liisa Mannerin runossa on eräs ikiviisas säe, jonka yritän pitää mielessä, kun taas ajaudun ajattelemaan, että aivan välttämättä tarvitsen vaikkapa jumppakepin (ostoslistallani kuukausien ajan) tai uusia säilytyslaatikoita (koska tavara ei enää mahdu kaappeihini.)
Ihminen ei omista täällä mitään muuta kuin rakkautensa ja kuolemansa.
Lopulta kuitenkin: jos emme hylkää tavaroitamme, ne kyllä hylkäävät meidät viimeistään silloin, kun on aika jättää tämä lyhyt maallinen vaellus.
Kirjoittaja on kokkolalainen vapaa kirjoittaja ja toimittaja.