Suomi pysähtyi kuulemaan suru-uutista heinäkuun 18. päivänä vuonna 2020. Jope Ruonansuu, mies jonka ääntä oli totuttu kuulemaan niin matkittuna kuin omana itsenäänkin, oli poissa. Paltamossa 15. huhtikuuta 1964 syntynyt Ruonansuu kuoli 56-vuotiaana pitkällisen sairauden uuvuttamana. Suru ei ollut vain julkinen ilmiö – se kosketti syvästi monia, jotka olivat kasvaneet hänen huumorinsa parissa.
Jope oli esiintyjä, jonka ääni, kasvot ja rytmi olivat syöpyneet koko kansan mieliin, mutta hänen merkityksensä yltää pintaa syvemmälle. Vaikka hänen huumorinsa ei aina ollut kaikkien mieleen tai soveliasta, juuri sen aitous teki siitä vaikuttavaa. Hän ei koskaan teeskennellyt olevansa yleisönsä yläpuolella, vaan astui lavalle omana itsenään – toisinaan haavoittuvana, toisinaan riehakkaana, mutta aina nälkäisenä tekemään vielä yhden numeron.
Ruonansuu tunnettiin ennen kaikkea mestarillisena imitaattorina, mutta hän oli todellisuudessa monilahjakkuus: muusikko, säveltäjä, kirjailija ja elokuvanäyttelijä. Hän julkaisi kymmeniä levyjä, joilla huumori, yhteiskuntakritiikki ja ajankuva yhdistyivät saumattomasti. Yksi hänen tunnetuimmista hahmoistaan oli presidentti Ahtisaari, mutta listalta löytyi myös Paavo Väyrynen, Jyrki Katainen ja Tarja Halonen. Jope ei tyytynyt pelkkään äänen matkimiseen, vaan sisäisti hahmojensa rytmin, ilmeet ja ajattelutavat, luoden karikatyyrejä, jotka olivat yhtä aikaa naurattavia ja osuvia.
Hän ei ollut kuitenkaan pelkkä vitsailija. Kun Jope sairastui ruokatorvisyöpään, hän ei vetäytynyt julkisuudesta vaan puhui avoimesti. Hän kuvaili pelkojaan ja uupumustaan, mutta myös sitä, kuinka pienet, arjen asiat alkoivat painaa vaakakupissa enemmän. ”En mä kaipaa valokeilaa. Kaipaan aamuja, jolloin ei satu mihinkään”, hän totesi.
Ehkä se, mikä teki Jopesta niin rakastetun, oli hänen kykynsä olla läsnä tavallisuudessa. Hän ei katsonut yleisöään ylhäältä, vaan oli osa sitä. Hän nauroi kanssamme ja usein myös itselleen. Juuri tämä aitous teki hänen perinnöstään niin elävän.
Monet eivät tiedä, että Ruonansuu kirjoitti myös runoja ja piti yksityisesti syvällistä päiväkirjaa, jossa hän pohdiskeli uskoa, vanhemmuutta ja rakkautta. Hän oli perhekeskeinen mies, joka ei hakenut jatkuvaa huomiota, vaan rauhallista arkea läheisten ympärillä.
Kun hänen muistokseen järjestettiin pieni, yksityinen tilaisuus, paikalla ei nähty mediakulkueita tai suuria juhlapuheita. Oli vain hiljaisuutta, ja ehkä joku hymähti itsekseen muistellessaan jotain vanhaa sketsiä.
Jope sanoi joskus osuvasti: ”Jos et osaa nauraa, kuolet vähän joka päivä.”
Hän itse ehti nauraa paljon – ja opetti meillekin, miten tärkeää nauru on elämässä. Jope Ruonansuu on haudattu Oulun hautausmaalle. Vaikka Jopea ei enää voi kuulla uusissa imitaatioissa, hänen muistonsa elää vahvana. Ja kun radiosta kantautuva ääni saa arjen tuntumaan hetken kevyemmältä, voi hyvin olla, että se on Jopen perintöä.
