Kolme kuukautta. Sen verran aikaa omaisille annettiin perunkirjoitukseen jo vuoden 1734 laissa. Suomessa on kohta kolme vuosisataa eletty sen ajatuksen kanssa, että vainajan asiat pitää saada kirjatuiksi kolmessa kuukaudessa.
Vuonna 2027 tuo lähes 300-vuotias aikaraja saattaa viimein muuttua.
Ruotsin valtakunnassa elettiin aivan toisenlaisessa maailmassa, mutta tuo yksi määräaika on osoittautunut hämmästyttävän sitkeäksi.
Nyt tähän vuosisatoja vanhaan järjestykseen ollaan tekemässä säröä. Jos eduskunta hyväksyy hallituksen esityksen, helmikuussa 2027 perunkirjoituksen määräaika pitenee kuuteen kuukauteen.
Samalla kuolinpesän asiointi muuttuu tavalla, jota voi perustellusti kutsua yhden aikakauden päättymiseksi.
Suomalainen hoitaa pankkiasiat, veroilmoituksen, reseptit ja viranomaisasioinnin verkossa. Kuolinpesässä omaiset ovat edelleen joutuneet metsästämään sukuselvityksiä, valtakirjoja ja asiakirjoja sekä toimittamaan samoja tietoja useaan paikkaan.
Minun on ollut aina vaikea ymmärtää, miksi juuri ihmisen kuoleman jälkeen yhteiskunta on vaatinut omaisiltaan niin paljon hallinnollista kestävyyttä. Papereita papereiden perään samaan aikaan, kun suru painaa muutenkin.
Muutos on todella tervetullut. Sen myötä paperia siis korvataan tiedolla, jonka pitäisi liikkua järjestelmästä toiseen ilman, että omaisen täytyy välittää sitä eri tahoille.
KUOLLEEN IHMISEN tietoja on yhteiskunnalla paljon. Kuitenkin niiden kokoaminen kuolinpesää varten on jäänyt pitkälti elävien tehtäväksi.
Jos uudistus toteutuu suunnitellusti, ensi vuoden helmikuussa tähän tulee iso muutos. Kuolinpesille perustetaan osakasrekisteri.
OmaVeroon tuodaan valmiiksi tietoja osakkaista ja vainajan varallisuudesta. Siellä voi tehdä sekä perukirjan että uuden perintöveroilmoituksen. Tarvittaessa asioiden hoitamisen voi myös antaa valtuutetun hoidettavaksi.
Ajatus on hyvä ja oli aikakin muutokselle. Ihmisen kuollessa hänen jälkeensä ei jää vain suru. Jäljelle jää asunto, tavarat, laskut, pankkitilit, vakuutukset ja verot. Koko yhden ihmisen kokoinen maailma.
Kuoleman jälkeen täytyy järjestää hautajaiset, ilmoittaa kuolemasta sinne ja tänne ja ehkä tyhjentää koti, jossa toinen vielä hetki sitten eli.
Siinä kohtaa kolmen kuukauden määräaika ei välttämättä tunnu kovin pitkältä. Hallinnossa kolme kuukautta voi olla pitkä aika. Läheisensä juuri menettäneelle se voi olla hyvin lyhyt.
En silti vielä taputtaisi uudistukselle liian äänekkäästi. Sähköinen ei automaattisesti tarkoita helppoa. Jokainen meistä on yrittänyt löytää viranomaisen verkkopalvelusta yhtä tiettyä lomaketta tai oikeaa kohtaa väärällä hakusanalla. Välillä hankalaa.
Huono digitaalinen järjestelmä ei poista byrokratiaa. Se panee kansalaisen tekemään sen itse. Jos paperinippu vain muutetaan kymmeneksi välilehdeksi OmaVerossa, uudistuksen suurimmat lupaukset jäävät lunastamatta.
Ratkaisevaa muutoksessa onkin se, kuinka paljon tietoa oikeasti tulee valmiina ja kuinka paljon omaisen pitää edelleen osata etsiä ja syöttää järjestelmään.
On aiheellista kysyä miksi omaisen pitäisi enää toimia edes digitaalisena juoksupoikana sellaisten viranomaisten välillä, joilla tieto jo on? Sitä eivät halua viranomaisetkaan. Surija ei saa olla vain suorittaja.
AINA TÄYTYY muistaa, että kaikilla ei ole älypuhelinta tai tietokonetta. Ei välttämättä edes halua tai voimia opetella uutta sähköistä palvelua varsinkaan silloin, kun puoliso on juuri kuollut. Kaikilla ei ole myöskään lähellä ihmistä, joka voisi auttaa.
Kuolinpesien kohdalla tämä ei ole mikään vähäinen seikka. Moni asioita hoitava omainen on itse iäkäs. Silloin järjestelmän pitäisi auttaa ihmistä, ei testata hänen digitaitojaan.
Paperinen asiointi on tarkoitus säilyttää, ja hyvä niin. Silloin pitää huolehtia myös siitä, ettei synny kahta perunkirjoitusta. Pahimmillaan yhtä nopeaa ja sujuvaa niille, jotka hallitsevat sähköisen maailman ja toista hitaampaa niille, jotka eivät siinä pärjää.
Jos uudistus onnistuu, ja toivottavasti onnistuu, sen suurin saavutus ei ole sähköinen perukirja. Muutoksen jälkeen hallinnon pitäisi pystyä tasoittamaan edesmenneen asioita hoitavan ihmisen byrokraattista tietä, helpottaa ja olla mahdollisimman vaivaton yhteistyökumppani.
Perukirjoituksen aikarajan nostaminen kuuteen kuukauteen on selkeä parannus. Lähes 300 vuotta palvellut kolmen kuukauden määräaika joutaakin jo historiaan.
Parasta uudistuksessa omaisten kannalta on, että kuoleman jälkeen ihmiselle jäisi vähän enemmän aikaa olla omainen. Vähän enemmän aikaa olla surija, muistelija ja läheinen. Ei vain kuolinpesän asioiden hoitaja.
Kirjoittaja on Ikuisuusmedian päätoimittaja.