Jos ruumisvaunut eivät liikkuneet ja vetohevonen hikoili, syy ei vanhan uskomuksen mukaan välttämättä ollut mäessä.
Vainajalla saattoi olla paljon syntejä tunnollaan.
Vai istuiko kyydissä piru?
Viimeistä matkaa voitiin yrittää keventää ristillä. Sillä kopautettiin ensin maahan, sitten arkun kanteen ja lopuksi vetohevosen lautaseen. Pirun piti poistua kyydistä, vainajan syntien keventyä ja matkan jatkua.
Tällaisiin käsityksiin vie Etelä-Karjalan museossa 24. lokakuuta avautuva Karjalaista kalmanväkeä – Poimintoja Etelä-Karjalan pimeästä historiasta -näyttely.
Näyttelyn aihepiiriä käsittelee myös museon amanuenssin Marianna Karttusen tänä vuonna ilmestynyt Karjalaista kalmanväkeä -kirja.
Näyttelyssä kummitukset eivät ole vain pelottavia tarinoita. Ne avaavat kysymyksen siitä, mitä ihmiset ajattelivat kuolleiden ja elävien suhteesta.
Mihin kuollut oikeastaan meni? Milloin hänen piti jättää elävät rauhaan?
Vainajaa ei siirretty heti arkkuun. Kuoleman ja pesemisen jälkeen ruumis voitiin asettaa kalmolaudalle odottamaan arkkuun siirtämistä ja hautausta. Kalmolauta on mukana Karjalaista kalmanväkeä -näyttelyn aineistossa. Kuva: EKM
KUOLEMA ASUI ennen samassa pihapiirissä.
Nykyisin ihminen kuolee usein sairaalassa, hoivakodissa tai saattohoidossa.
Maatalousyhteiskunnassa kuoleminen tapahtui tavallisesti kotona. Sairaus eteni samojen seinien sisällä, joissa tehtiin ruokaa, hoidettiin lapsia ja elettiin muuta elämää.
Vainajakin saattoi odottaa hautaamista kodin pihapiirin viileässä ulkorakennuksessa.
”Kuolemansairaita, kuoleman saapumista ja vainajia kohdattiin kotikulmilla jo pienestä pitäen. Siksi niiden rinnalla oli luonteva elää eikä vainajien kanssa kommunikointi tuntunut kaukaiselta ajatukselta”, Marianna Karttunen kertoo.
Kuolemaa ei silti pidetty vaarattomana.
Vainajaa koskettaneet pesuvälineet, petivaatteet ja ruumislauta pyrittiin pitämään erillään muista. Kalman ei haluttu tarttuvan elävään ennen hänen aikaansa.
Kuolema ei myöskään katkaissut ihmisten välistä suhdetta heti.
Edesmenneiden uskottiin voivan vaikuttaa jälkeläistensä terveyteen, vaurauteen ja jopa pellon satoon. Elävillä oli puolestaan velvollisuuksia kuolleita kohtaan.
Unohdettu vainaja saattoi tuoda talolle huonoa onnea.
”Oli luonnollista, että vainajan henki viipyi kuoleman jälkeen vielä hetken aikaa kotona, mutta sen oli myös säällisen ajan kuluessa ymmärrettävä siirtyä eteenpäin ja jättää elävien asiat eläville”, Karttunen sanoo.
Hautajaisten jälkeen paluuta ei enää toivottu.
SILLOIN VASTAAN saattoi tulla karsikko.
Hautausmaalle johtavan saattomatkan varrella olevaan petäjään kaiverrettiin risti, vainajan nimikirjaimet ja usein kuolinpäivä.
Puu oli muutakin kuin muistomerkki.
Sen uskottiin pysäyttävän haudastaan harhailemaan lähteneen vainajan ja muistuttavan tätä siitä, että matka oli tehty.
”Karsikko toimi rajapyykkinä, joka erotti elävien maailman vainajien maailmasta ja varmisti, ettei kuollut enää palaisi häiritsemään eläviä”, Karttunen kertoo.
Raja oli vedetty.
Kaikki vainajat eivät kuitenkaan uskomuksissa päässeet rauhaan yhtä helposti.
Hyvään kuolemaan kuului järjestys. Silmät suljettiin. Ruumis pestiin. Ikkuna saatettiin avata hengen poistumista varten. Vainajaa valvottiin eikä ruumista mielellään jätetty yksin.
Äkillisesti tai väkivaltaisesti kuollut oli toinen asia.
Hän ei ehkä ollut ehtinyt valmistautua lähtöönsä. Kaltoin kohdeltu saattoi palata hakemaan oikeutta, väkivaltaisesti kuollut kostoa.
Kodin ulkopuolella kuolleita – surmattuja, hukkuneita tai onnettomuuksissa menehtyneitä – voitiin joskus haudata kuolinpaikalleen.
Ajatus oli karu mutta selvä.
Vainajan ei haluttu löytävän tietä takaisin kotiin.
Kauskilan kappelinmäen hautausmaa on säilyttänyt maassaan konkreettisia jälkiä alueen vainajista. Luuranko tuli esiin arkeologisilla kaivauksilla vuonna 1999, alueen II haudasta 17. Kuva: Ville Laakso / Lappeenrannan museot
NÄYTTELYN PYSÄYTTÄVIN esine Karttuselle itselleen ovat Lappeen seurakunnan vanhat ruumisvaunut.
Ne on konservoitu näyttelyä varten.
”Kuinka monta ihmistä tällä menopelillä on viimeisen matkansa taittanut? Vaunut suorastaan huutavat kalman läsnäoloa ja pääsyä yleisön nähtäville”, Karttunen kuvailee.
Saattoa vetämään valittiin tumma ruuna tai ori. Tammaa ei haluttu vainajan vetäjäksi, koska kalman pelättiin tarttuvan eläimeen ja edelleen sen tuleviin varsoihin.
Etelä-Karjalassa tunnetaan vielä oudompikin ruumisvaunutarina.
Imatran Korvenkannan alikulkusillan tienoilla kerrotaan öisin näkyvistä vaunuista. Perimätieto yhdistää ne yli 90 vuotta sitten jäljettömiin kadonneeseen työväenyhdistyksen aktiiviin, jonka kerrotaan joutuneen poliittisen väkivallan uhriksi ja tulleen haudatuksi rautatiekiskojen alle.
Onko tarina totta?
Karttusen mielestä se ei ole aina tärkein kysymys.
”Tarinat eivät ole merkityksellisiä vain siksi, että ne olisivat tosia, vaan siksi, että ihmiset ovat pitäneet niitä kertomisen arvoisina”.
Kummitustarina voi säilyttää muiston todellisesta ihmisestä tai tapahtumasta, vaikka itse kummittelua ei voisi osoittaa tapahtuneeksi.
Samalla tarina kertoo siitä, mitä yhteisö pelkäsi, piti vääränä tai halusi muistaa.
”Usein jopa kiinnostavampaa kuin se, mitä todella tapahtui, on se, mitä ihmiset uskoivat tapahtuneen”, Karttunen sanoo.
Siinä kummitukset muuttuvat historiallisesti kiinnostaviksi.
Ne eivät kerro vain kuolleista.
Ne kertovat elävistä.
Marianna Karttunen on Karjalaista kalmanväkeä -kirjan tekijä ja yksi näyttelyn asiantuntijoista. Hän tarkastelee vanhoja kuolemaan ja kummitteluun liittyviä tarinoita ennen kaikkea kulttuurihistoriana. Kertomuksina siitä, mitä elävät ovat pelänneet, muistaneet ja yrittäneet selittää. Kuva: SKS Kirjat
EIVÄTKÄ TARINAT ole kadonneet, vaikka kuolema on siirtynyt kodeista sairaaloihin ja pimeät tuvat vaihtuneet sähkövaloon.
Kummituksia löytyy nyt myös somesta, blogeista ja keskustelupalstoilta.
Silti vanhakin tapa jatkuu. Juttuja kerrotaan perheissä, työpaikoilla ja yleisötilaisuuksissa. Kummituskävelyt vetävät väkeä, ja kokemuksia jaetaan vielä kierrosten jälkeenkin.
Kerronnan paikat ovat muuttuneet, mutta kummitusjutuille näyttää edelleen olevan kuulijoita.
Karttunen kiteyttää:
”Nuotiopiirin äärellä näyttää olevan runsaasti istujia”.
