
Autossa oli hiljaista, kukaan ei puhunut mitään. Äiti istui takapenkillä ja katseli maisemia ajatuksiinsa vaipuneena.
Syksy teki tuloaan. Aurinko paistoi matalalta suoraan silmiin, ja puissa näkyivät ensimmäiset keltaiset ja punaiset lehdet. Tutut tienviitat, rakennukset, kallioleikkaukset ja huoltoasemat vilahtelivat ohi.
Äiti oli taittanut tämän matkan Itä-Suomesta pääkaupunkiseudulle, lapsuudenkodistaan nykyiseen kotiinsa, satoja kertoja. Osoitellut kylttejä, joissa luki joku hupaisa paikan nimi. Muistellut menneitä, kertonut tarinoita. Viljellyt sananlaskuja, joita totisesti riitti joka lähtöön.
Tämä reissu oli kuitenkin erilainen. Äiti ymmärsi, että hän näkisi nämä maisemat viimeisen kerran. Oli luopumisen, hiljaisten hyvästien, aika.
Muutamaa kuukautta myöhemmin, hieman ennen 90-vuotispäiväänsä, äiti kuoli.
ÄIDILLÄ OLI tapana puhua viimeisinä vuosinaan siitä, kuinka vanhenevaa ihmistä riisutaan. Siitä, miten oma jaksaminen, terveys, pystyvyys ja itsenäisyys vähä vähältä viedään. Se oli kova paikka sodan nähneelle, akateemisesti koulutetulle ja taloudellisesti itsenäiselle naiselle, joka oli tottunut olemaan vahva ja auttamaan muita.
Kova pala se oli myös meille lapsille. Siinä missä äiti joutui luopumaan väsymättömän auttajan roolistaan, me lapset jouduimme luopumaan tutusta, väsymättömästä äidistä. Se prosessi oli täynnä hämmennystä, huolta, riittämättömyyttä ja surua.
Muistin tuon automatkan, kun vaeltelin kotisaareni syksyisessä metsässä. Istahdin kaatuneen kelohongan rungolle, kuuntelin tuulettoman päivän täydellistä hiljaisuutta ja haistelin maatuvien lehtien muhevaa tuoksua.
Mietin, miten paljon luopumisia yhteen elämään mahtuu. Ei vain vanhenemista, haurastumista ja kuolemaa vaan myös ensimmäiseen omaan kotiin muuttavia lapsia, työpaikan ja asuinpaikan vaihdoksia, päättyviä ihmissuhteita. Monenlaisia muutoksen ja irti päästämisen paikkoja – osa ulkopuolelta annettuja, osa omien valintojen seurauksia.
Mietin myös, miksi muutoksen helmoissa haamuilee niin usein kipu – silloinkin kun vanhan ja toimimattoman on korkea aika väistyä ja tehdä tietä uudelle.
KOTIIN PÄÄSTYÄNI istahdin tietokoneen ääreen ja ryhdyin etsimään vastauksia. Internetin äärettömyydessä seikkaileminen tuotti kaksi helposti tunnistettavaa selitystä.
Psykologikaksikko Daniel Kahnemanin ja Amos Tverskyn kehittämä prospektiteoria liittyy tappion välttämiseen. Sen mukaan koemme tappion aiheuttaman henkisen kivun tuplasti raskaampana kuin yhtä suuren voiton tuottaman ilon. Tutusta ja turvallisesta irti päästäminen ja uuteen tuntemattomaan hyppääminen haastaa, koska se sisältää epäonnistumisen mahdollisuuden, tappion riskin.
Epärationaalista vanhaan takertumista selittää myös taloustieteestä peräisin oleva uponneiden kustannusten harha. Sen mukaan teemme päätöksiä menneisyyden investointien perusteella sen sijaan, että katsoisimme pelkästään tulevaisuuden kannattavuutta. Jatkamme huonossa suhteessa, epämieluisassa työpaikassa tai epäonnistuneessa projektissa vain siksi, että olemme jo sijoittaneet siihen niin paljon aikaa, rahaa tai henkistä energiaa.
Oli ärsyttävää tajuta, miten vahvasti järjenvastaiset pelot ja harhat ovat heittäneet kapuloita myös omien tulevaisuudensuunnitelmieni rattaisiin.
ÄIDILLÄ EI OLLUT vaihtoehtoja. Hänen oli pakko päästää irti itsenäisyydestään, pystyvyydestään ja tulevaisuudensuunnitelmistaan, koska vanhenemisen mukanaan tuomalle haurastumiselle ei vain mahda mitään.
Minä voin sen sijaan valita, ja sen päätin metsässä samoillessani myös tehdä. Niin että heippa vaan nähdyksi tulemisen, epäonnistumisen ja hylätyksi tulemisen pelko. Teitte parhaanne, ja se totisesti riitti.
Sari Lapinleimu (elonkuva.fi) on yrittäjä, sisällöntuottaja, koulutettu kuolindoula ja saattohoidon vapaaehtoinen, joka ei nauti harhoistaan mutta näkee niiden selättämisessä arvokkaan kasvumahdollisuuden.