Jean Sibelius kuoli Ainolassa, Järvenpäässä, 20. syyskuuta 1957. Hän oli 91-vuotias ja viettänyt lähes puoli vuosisataa samalla huvilalla, metsän ja hiljaisuuden keskellä. Sibelius ei kuollut yllättäen – vaan ehkä juuri sellaisella tavalla kuin olisi halunnut: ympärillään maisema, joka oli aina puhunut hänelle selvemmin kuin ihmiset.
Sibeliuksen kuolemaa edeltävänä aamuna kurjet lensivät Ainolassa. Hän pysähtyi, katsoi taivaalle ja sanoi vaimolleen Ainolle: ”Siellä ne tulevat – nuoruuden lintuni.” Iltapäivällä hän sai aivoverenvuodon ja kuoli. Samana päivänä radiossa soitettiin hänen viidettä sinfoniaansa. Se oli kuin saattosävel, vaikka kukaan ei ollut voinut sitä ennakoida.
Jean Sibelius syntyi Hämeenlinnassa 8. joulukuuta 1865. Hänessä oli alusta asti jotain omapäistä – poikkeuksellista herkkyyttä kuulla maailmaa eri taajuuksilla. Hänen musiikkinsa ei koskaan pyrkinyt kertomaan mitään ilmiselvää. Hän oli säveltäjä, joka uskoi, että taide alkaa siellä, missä sanat eivät enää riitä. Kuten hän itse muotoili: ”Musiikki alkaa siellä, missä kielen mahdollisuudet loppuvat.” Tähän kiteytyy ehkä koko hänen elämänsä tarkoitus.
Sibeliuksen tunnetuin työ on Finlandia, op 26. Finlandian synnyn taustalla oli ns. Helmikuun manifesti (1899), jolla Venäjän keisarikunta halusi supistaa Suomen autonomista asemaa. Axel Carpelan kirjoitti Sibeliukselle kirjeen, jolla hän innoitti musiikin mestaria.
Finlandia-hymnin perusta löytyy Venäjän sortotoimista. Kuva: Tapani Postila
SIBELIUKSEN tuotanto liikkui usein elämän ja kuoleman rajalla. Hän sävelsi vuonna 1903 Arvid Järnefeltin näytelmään Kuolema tunnetun teoksen Valse triste, surumielisen valssin, jossa elämän liekki lepattaa ennen viimeistä sammuvaa askelta. Se ei ole synkkä sävellys – pikemminkin hellä. Kuten jokin, jota ei halua päästää menemään, mutta joka tietää olevansa lähdössä.
Sibelius ei puhunut kuolemasta julkisesti, mutta hänen musiikkinsa teki sen. Hänessä oli vanhan maailman vaikenemista, mutta se ei tarkoittanut välinpitämättömyyttä. Hän oli tarkka, joskus ankara – ennen kaikkea itselleen. Lopetettuaan säveltämisen 1920-luvun lopulla hän eli vielä kolme vuosikymmentä, mutta ei enää julkaissut uusia teoksia. Niin sanottu kahdeksas sinfonia jäi legendaksi – ehkä siksi, että hän tuhosi sen itse.
Sibeliuksen viimeiset vuodet Ainolan rauhassa olivat hiljaisuutta, jolle hän oli antanut elämässään suurimman arvon. Hänen tuotantonsa ei tavoitellut suosiota vaan totuutta – sitä, mikä soi hiljaisuuden takana. Hänessä yhdistyi vanhan maailman kurinalaisuus ja suomalaisen luonnon mystiikka. Metsä ei ollut hänelle pelkkä maisema, vaan sävelten alkuperä.
Sibelius haudattiin Ainolaan, oman pihansa kalliolle. Hänen vaimonsa Aino haudattiin hänen viereensä kymmenen vuotta myöhemmin. Hautapaikka on yksinkertainen – ilman monumentteja, ilman suuria sanoja. Juuri sellainen, joka puhuu hiljaisuudella enemmän kuin patsaat koskaan voisivat.
Jean Sibelius ei ollut vain säveltäjä. Hän oli suomalainen ääni, joka ei koskaan lakannut kuuntelemasta. Hänen kuolemastaan tulee tänä syyskuussa kuluneeksi 68 vuotta. Mutta musiikki, jonka hän jätti jälkeensä, jatkaa sitä, mihin sanat eivät enää riitä.
Turun Sibelius-museossa on kattavasti tietoa ja nähtävää tunnetun säveltäjän elämästä. Kuva: Tapani Postila
