Heinäkuun lopulla vuonna 1890 Vincent van Gogh nousi majatalostaan, käveli peltoaukealle Auvers-sur-Oisessa ja ampui itseään. Hän ei kuollut heti. Haavoittuneena hän palasi takaisin huoneeseensa ja eli vielä kaksi päivää. Hän kuoli 29. heinäkuuta, 37-vuotiaana.
Hänen elämäntarinansa on ristiriitainen kuin hänen maalauksensakin: väkivahva ja hauras, loistava ja traaginen. Van Gogh syntyi 30. maaliskuuta 1853 Alankomaiden Groot-Zundertissa, protestanttisen papin perheeseen. Hän eli pitkään irrallaan, vailla asemaa tai toimeentuloa. Taiteilijaksi hän ryhtyi vasta kolmekymppisenä ja löysi silloin kutsumuksensa.
Auvers-sur-Oisessa vietetyt viimeiset kuukaudet olivat poikkeuksellisen tuotteliaita. Hän maalasi noin 70 teosta 70 päivän aikana, muun muassa Vehnäpelto korppeineen ja Puunjuuret – teoksia, jotka ovat täynnä liikettä, levottomuutta ja hiljaista uhkaa. Ne tuntuvat tietävän enemmän kuin niiden tekijä ehti kertoa. Myös kuuluisat Tähtikirkas yö ja Auringonkukat ovat esimerkkejä hänen eloisasta ja ainutlaatuisesta tyylistään, vaikka ne eivät syntyneetkään juuri tässä vaiheessa hänen elämäänsä.
Van Gogh ei ollut pelkästään kärsivä taiteilija. Hänen kirjeensä, etenkin veljelleen Theolle, paljastavat ajattelijan, joka uskoi kauneuteen, ihmisyyteen ja siihen, että taide ei synny ilman tuskaa. Hän kirjoitti:
”Ei ole mitään aidompaa taidetta kuin rakastaa ihmisiä.”
Mielenterveysongelmat varjostivat hänen elämäänsä jatkuvasti. Hän vietti pitkiä aikoja psykiatrisissa sairaaloissa ja koki harhoja, mutta työ ei pysähtynyt. Hän ei piiloutunut todellisuudelta. Hän maalasi sen näkyväksi. Usein hän loi taulunsa suoraan luonnossa, valtavalla vauhdilla ja vimmalla.
Van Goghin kirjeissä toistui ajatus siitä, että kuolema ei ehkä olekaan loppu, vaan pikemminkin matka toiseen tilaan, kuin tähdet yötaivaalla. Tämän hän saattoi tulkita sekä toivoksi että lopulliseksi alistumiseksi.
Van Goghin elämä ei tuonut hänelle mainetta eikä vaurautta. Hän myi vain yhden maalauksen elinaikanaan, Punaisen viinitarhan. Veljensä Theon tuella hän jatkoi – ilman tätä suhdetta hän olisi luultavasti lopettanut. Theo kuoli vain kuusi kuukautta myöhemmin ja haudattiin Vincentin viereen. Kaksi veljestä, kaksi elämää, jotka kietoutuivat erottamattomasti toisiinsa.
Vincentin viimeiset sanat olivat tiettävästi:
”Suru kestää ikuisesti.”
Ne eivät olleet sentimentaalisia, vaan selkeitä. Hän tiesi, että kipu ei katoa kuolemalla. Mutta silti hän jatkoi. Kuolema ei ollut hänen sanomansa, vaan sen raja.
Van Goghin perintö ei ole vain väreissä ja viivoissa. Se on siinä tavassa, jolla hän pakotti katsomaan maailmaa toisin. Hän ei hionut särmiään piiloon. Hän teki niistä muotoja.
Van Goghin teokset eivät kysy, miellyttävätkö ne. Ne kysyvät, mitä tunnet. Ja teokset vastaavat, kun niitä katsoo.
