Muistan kymmenkunta vuotta sitten, ku oltiin pellolla isompia kivijä hajottamasa nuotion avulla. Toivo-pappa lähti hakemaan ranspontterija eli pakettiautoa kotopaikan pihalta naapuriin omalle puolen, että pistää puita kyytille.
Mummu kahteli tuvan ikkunasta ku auto liikkui ikkunat umpijääsä etteenpäin siitä meijän kojin välistä kinttupolkua pitkin. Pihan kautta auto kääntyki liian vähä.
Ranspontteri meni rummun päästä ohi ja perä nousi yli metrin ilimaan ja auto meleko kylellään. Isä soitti mulle aamutuimaa, että meeppä äkkiä vettää auto rummunpäästä ylös, ei mittää hajua misä vaari on.
Lähin nilikka suorana ajjaan pellolle ku luulin, että oli Toivo-pappa kanavaan ajanu sen ranspontterin. Huomasin, ettei ollukkaa sielä. Menin mummun ja pappan puolelle, nii sielähä se anspontteri oliki perä ilimasa rummupääsä.
Nykästiin auto ylös ja puut saatiin kyytille. Lähettii Toivo-papan kanssa kiviä halkoon pellolle.
JOKAISELLA ihmisellä on Toivoa. Minun ja monen muun elämän on pysäyttänyt jokin erityinen tapahtuma tai läheisen poismeno.
Tuollainen hetki on sellainen, jolloin suru, rakkaus, kiitollisuus, ilo ja toivo muistuttavat elämässä olemassaolostaan. Se laaja kirjo tunteita, joita täällä maanpäällä kohdataan.
Lähes päivittäin näen tai huomaan jonkun asian, josta nämä tunteet herättävät minussa muiston. Muisto on kaunista katseltavaa. Se pitää mieleni nöyränä ja muistuttaa elämän merkityksestä.
MENETIN merkityksen elämästäni, kun Toivo-pappani kuoli juhannuksena vuonna 2016 äkillisesti mönkijäonnettomuudessa.
Elettiin juhannuksen aikaista viikkoa, ja meillä kotona oli rehunteko tulisesti päällä. Olin edellisenä päivänä ollut pitkän päivän rehun teossa.
Kun menin konehalliin, jossa pappani oli myös, meidät molemmat pysäytti hetkeksi jokin ja jäin häntä kuuntelemaan. Toivo-pappa sanoi minulle: ”Muista Mikko levätä, jotta jaksat tätä kaikkea. Nämä työt ei lopu tekemällä.”
Lähdin traktoriin päin kävelemään puhelumme jälkeen. Minulle tuli outo tunne, että nämä olivat jäähyväiset. Parin tunnin päästä Toivoa ei enää ollut.
ELÄMÄLTÄNI katosi pohja ja tuntui, että kaikki Toivo oli mennyttä. Ajattelin, etten selviä menetyksestä koskaan. Lohduttaakseni itseäni otin ryyppyjä iltaisin ja viikonloppuisin. Muuten pakenin sitä kaikkea työntekoon.
Tuli joulu vuonna 2018 ja olin edelleen aivan tyhjä. Minun sisälläni myllersi. Tunsin olevani umpikujassa elämässäni. Join pöydän päässä illan ensimmäistä oluttani, kun huomasin jotain epätavallista. Olin kuin pysäytetty, mikään ei liikkunut enkä voinut toimia.
Kohta oikealle puolelleni tuli lempeä paino. Toivo-papan ääni kuiskasi korvaani: ”Mikko, eiköhän se riitä.”
Olin hämilläni ja samaan aikaan kiitollinen. Sain elämäni takaisin raiteelleen näillä parilla papan kuiskaamalla sanalla.
Varmuus tuli. Tiedän, että Toivo-pappani seuraa minua ja elää minussa.
Mikko Salmu
Kirjoittaja on elämällä kasvatettu maanviljelijä Merijärveltä