Oman ikääntymisen tuntee luissa ja ytimissä. Kukapa sitä haluaa, mutta näin käy. Tuntuu, että maailma kiitää ympärillä lujempaa, mutta itse on hiukan hitaampi, hiukan jäykempi. Hiukan kaikkea sitä, mitä ei ollut nuorempana. Ehkä kokemus korvaa jotain ja tasapainottaa. Ainakin omasta mielestä.
Mustikassakin selkä alkaa kolottaa entistä aikaisemmin. Muistuu mieleen, kuinka lapsena hymyilytti nähdä vanhempia ihmisiä, jotka eivät taipuneet marjamättäille nuoruuden ketteryydellä. Nyt samassa marjametsässä muistuu vanhat mieleen. Nyt saa hymyillä itselle. Ei enää taivu, ei enää liiku valonnopeudella.
Vanheneminen on luonnollista kiertokulkua, ja se on hyväksyttävä tosiasia. Ikääntymisen valoisalla kääntöpuolella on sitten omien muistojen voimistuminen. Tai ehkä vanhoihin menneisiin aikoihin on mukava palata. Aika kultaa muistot ei ole sanojen helinää vaan totta. Kaikki ei omassa mielessä menneestä kultaannu vaan ehkäpä ennemmin kirkastuu. Mukavat muistot palaavat yhä useammin mieleen. Kirsti-tädillä on niissä erityinen ja lämmin paikka.
Ikääntymisen raskain puoli itselle on läheisten menettäminen. Ajan kulkiessa hautajaiset tulevat yhä tutummiksi. Liiankin kanssa. Seuraavat hautajaiset ovat, kun tätini siunataan haudan lepoon. Vajaa vuosi sitten saatoimme äitini hautaan isäni viereen.
KIRSTI-TÄTINI kuoli maanantaina. Hän oli minulle aina tädeistä tärkein ja todellisuudessa kuin toinen äitini. Hänellä ei ollut miehensä Paavon kanssa omia lapsia. Minä sain kunnian ja ilon olla heille kuin oma poika.
Monet lomat vietin heidän luonaan kaupungissa ja mökillä. Näin heidän luona televisiosta taivaskanavia, kun kotona näkyi vain kaksi. Mökillä uitiin ja kalastettiin. Nautittiin elämästä. Kirsti teki maailman parasta mansikkasoppaa ja suun suveksi muuttanutta kesäkeittoa. Heidän kanssaan pääsin tuntureille, opin laskettelemaan ja hiihtolomat menivät kuin siivillä.
Kirstin ansioista näin paljon meidän yhteistä kotikyläämme enemmän. Hän arvosti synnyinseutujaan, mutta ymmärsi, että saadakseen jotain uutta on jätettävä tuttua taakseen. Tuon opin olen muistanut.
Kirsti eli hyvän ja pitkän elämän. Hän nukkui pois 94-vuotiaana palvelutalossa iän jo väsyttämänä. Osasin odottaa jo hänen lähtöään, mutta läheisen ihmisen menetys koskettaa aina.
Kirsti jaksoi kuunnella, neuvoa ja tukea. Hän oli lämmin ihminen, joka oli aina valmis auttamaan. Hän oli aina minun silmissäni iätön, ajaton, fiksu ja filmaattinen.
Kirstille käytöstavat olivat tärkeät ja niitä hän neuvoi myös minulle. Kirsti opetti, kuinka Itsestä piti huolehtia ja pienetkin asiat piti tehdä huolellisesti: kampaa tukkasi ennen kuin lähdet ulos ja katso, että vaatteet ovat puhtaat. Hänelle ulkonäkö oli avoin ikkuna sinuun. Ulkonäöstä huolehtiminen antoi ihmisille kuvan, kuinka kohtelet itseäsi, niin kunnioitat sillä muita.
TAPASIN Kirstin vajaa viikko ennen hänen poismenoaan. Veimme hänelle kukkia, koska värikkäät kukat olivat olleet aina hänelle iloksi. Lämmitti nähdä hänet.
Kirsti tunsi minut ja muistelimme mennyttä. Ilolla ja nauraen. Kiitin häntä kaikesta ja halasin lähtiessä. Syvällä värähti. Pidättelin kyyneleitä.
En tiennyt sitä viimeiseksi kerraksi. Nyt en pidättele kyyneleitä.
Jätän toiselle äidilleni kohta jäähyväiset.
Kirjoittaja on Ikuisuusmedian päätoimittaja.