Kevät. Lähes 35 vuotta sitten. Istuin armeijan maastokuorma-auton lavalla nuorena varusmiehenä. Auton lavalla liepeet lepattivat, kun matka vei varusmiehiä pohjoiseen.
Kuorma-autoja oli useampia. Tarkka määränpää oli lavalla tuntematon. Lähtiessä oli mainittu, että kyseessä olisi kadonneen etsintä. Lisätietoja saataisiin perillä.
Olin yksi auton lavalle kuormatuista lähtijöistä. Kuuluimme prikaatin vaihtuvaan päivystävään valmiusosastoon, joka oli aina valmiudessa lähtemään, jos viranomaispyyntö tuli tai muuta apua tarvittiin. Reppu oli mukana useamman päivän reissua varten. Puolijoukkueteltta ja kamina olivat matkakavereina lavalla.
Aikaisemminkin valmiudessa oli oltu, mutta tarvetta ei ollut ilmaantunut. Nyt oli ja kuorma-auto könysi nelostietä yli Saariselän, pitkän taipaleen päähän Jääkäriprikaatin kotipaikasta Sodankylästä.
PERILLE päästiin myöhään illalla, kun matkaa oli tehty tunteja. Nelostie oli jäänyt taakse ja tie muuttunut hiekkaiseksi. Lumi oli jo vähissä ja kevät oli edennyt tavanomaista nopeammin. Olimme suuren Inarijärven takana.
Saapumisen jälkeen asioista tietävä vakinainen henkilökunta kokosi ryhmän ja päivitti tilanteen. Olimme virkavallan pyynnöstä etsimässä alkutalvesta lumen jo tultua alueelle kadonnutta henkilöä. Katoamispaikalle erämaan keskelle oli pysäköitynä kadonneen auto.
Tehtävämme oli löytää kadonnut. Kadonneella ei ollut ollut mukanaan varusteita, joiden avulla hän olisi voinut lumisessa luonnossa kulkea pitkälle autoltaan saati säilyä hengissä kuukausia maastossa. Jokainen meistä varusmiehestä ymmärsi tuossa vaiheessa, että jos me jotakin löytäisimme, niin vainajan.
Lyhyessä palaverissa ohjeistettiin, kuinka toimia vainajan mahdollisesti löytyessä. Tehtävän vakavuus hiljensi. Kuolema tuli lähelle, vaikka siitä ei puhuttu. Tuntui oudolta, kun kevääseen puhjenneen Lapin luonnon keskeltä oli lähdettävä etsimään ihmistä, todennäköisesti kuollutta.
Teltat pystytettiin ja valmisteltiin etsintöjen alkua aamusta. Muistan, että uni ei tullut silmään helpolla. Huomasin kyllä, että teltassa muutkin pyörivät makuupusseissaan pitkälle yöhön. Mielessä pyöri kuka ja miksi? Mitä löytäisimme?
ETSINTÄ käynnistettiin aamulla. Vakavailmeinen ryhmä jaettiin ja etsintään levittäydyttiin. Metsässä kulki hiljaisia etsijöitä. Lapin luonto oli keväisten äänien täyttämä.
Ennen puoltapäivää kadonnut löytyi. Vain muutaman sadan metrin päästä autoltaan. Etsintä oli päättynyt. Meidän kadonneen etsijöiden tehtävä oli sitten tehtynä, ja muut viranomaiset ottivat asian hoitaakseen.
Maastossa olevan vainajan kohtaamiseen oli ollut yö aikaa valmistautua. Hän oli ensimmäinen vainaja, jonka olin koskaan nähnyt. Jotenkin tuolla surullisella hetkellä toivoin, että kadonneen löytyminen päätti ainakin omaisten epätietoisuuden hänen kohtalostaan.
Nuoren miehen ajatuksena virisi, ettei kuolema katso aikaa tai paikkaa. Tuolloin luonto ympärillä eli kauneinta kevättä ja yhden ihmiselon päättyminen oli totta. Minulle vainajan kohtaaminen jäi loppuelämäksi mieleen.
Ei tuo vuosikymmenten takainen ajatus ole muuttunut ajan myötä: kuolema on elämän seuralainen. Ei kuokkavieras vaan yhdessä matkaaja. Arvostetaan ja kunnioitetaan molempia.
Kirjoittaja on Ikuisuusmedian päätoimittaja.