Tomua, tuhkaa vai timantti? Lähes jokainen on miettinyt, mitä omille maallisille jäänteille tapahtuu kuoleman jälkeen.
Suomessa kuolee vuosittain noin 50 000 ihmistä. Hautaamiskulttuuri on kokenut sadassa vuodessa valtavan muutoksen, ja muutosvauhti on kiihtynyt meneillään olevalla vuosituhannella.
Kuolemanjälkeisestä elämästä on useita käsityksiä. Hautajaisten merkityksestä ja rituaaleista löytyy lukemattomia tulkintoja. Hautaamistapojakin on paljon.
Nyt suomalaisista vainajista yli 60 prosenttia polttohaudataan eli tuhkataan. Pääkaupunkiseudulla tuhkataan kymmenestä vainajasta yhdeksän.
Monilla meistä on varma ja harkittu näkemys siitä, mitä haluamme elämän päätyttyä ruumillemme tapahtuvan. Joillekin perinteet ja uskonnolliset näkemykset ovat tärkeitä, toiset taas painottavat ekologisuutta ja luonnonmukaisuutta. Toisia ajatus omien jäännöstensä loppusijoituspaikasta pelottaa, ja jotkut jättävät asian muiden päätettäväksi.
Kaikkea ei voi kuitenkaan vainajakaan saada. Ainakaan laillisesti.
Minun omaa verenperintöäni on Norjan puolelta, joten ajatus viikinkihautaamisesta herättää mielikuvia. Viikinkien hautajaisrituaalien ehkä tunnetuin myyttinen kuvaus liittyy venehautajaisiin, joissa vainaja asetetaan alukseen ja lähetetään merelle palamaan. Tuo elokuvista ja sarjoista tuttu dramaattinen rituaali on kuitenkin enemmän legendaa kuin historiallista faktaa.
Olisihan palavassa veneessä polttohautaus näyttävä merellinen hautajaisspektaakkeli, mutta jää toteuttamatta. Säästyvät sukulaisetkin veneenrakentamisen vaivalta. Myytti pysyköön mielikuvituksen tuolla puolen.
VALTIO säätelee ruumiiden käsittelyä ja loppusijoittamista. Lait perustuvat sosiaalisiin ja terveydensuojelullisiin näkökulmiin. Valtion ohjauksella ylläpidetään yhteiskuntajärjestystä ja taataan ihmisoikeuksia.
Lainsäädäntö määrittelee tarkasti, miten vainajan jäänteitä tulee kohdella. Tomuksi ja tuhkaksi voi jokainen lain mukaisesti päästä kuolemansa jälkeen, mutta timantiksi ei.
Laki on tiukka: vainajan tuhka on vuoden sisällä tuhkaamisesta joko haudattava uurnassa tai sijoitettava maastoon yhteen paikkaan. Timantiksi jalostuminen on siis poissuljettua.
Matias Stubbe tutki oikeustieteen gradussaan, miksei Suomessa vainajan tuhkista saa tehdä timanttia. Ansiokas ja palkittu ”Mitä meistä jää? Vainajan tuhka hallinto-oikeudellisen sääntelyn kohteena” käsittelee tätä kysymystä. Tutkimus nostaa esiin myös laajemmin lain ja kuoleman jälkeisen loppusijoituksen merkityksiä.
”MAAN tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat.” Tämä lause on suora lainaus Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta ja toimii myös Matias Stubben gradun avauksena.
Tuhkan hautaaminen on erityisen ajankohtainen kysymys. Perinteinen hautaaminen on myös murroksessa, kun maahanmuutto, erilaiset uskonnot ja uskonnottomuus haastavat vallitsevia käytäntöjä.
Lain pykäliä ja säädöksiä täytyykin tulevaisuudessa päivittää. Kun tuhkaa ei pidetä terveyssuojelun kannalta merkittävänä haittana, niin herää kysymys: miksi sen loppusijoittamiselle on asetettu tiukat kriteerit? Miksi tuhkaa ei esimerkiksi saisi sirotella kahteen eri järveen? Miksi tuhkasta ei voi tehdä timanttia? Ottaako voimassa oleva laki riittävästi huomioon muuttuneen maailman?
Tuhkan loppusijoittamisen valvonta perustuu yksinkertaiseen ilmoitusmenettelyyn. Käytännössä kukaan ei valvo, minne vainajan tuhka lopulta päätyy. Stubbe kysyykin aiheellisesti, onko lainsäätäjä tietoisesti päättänyt ummistaa silmänsä lainvastaiselta käsittelyltä.
Lainsäätäjä on kuitenkin rajoittanut tuhkan käsittelyä tavalla, joka sulkee auttamatta pois joitakin uskonnollisia ja vakaumuksellisia hautajaisriittejä. Onko tälle rajoitukselle kestäviä perusteita?
Hautaustoimen sääntely kuuluu tulevaisuudessakin valtion toimivaltaan, eikä lainsäätäjän tehtävä ole helppo. Vainajan itsemääräämisoikeus on jatkuvasti puntarissa.
Vainajalla ei enää ole perusoikeuksia, mutta ihmisarvon loukkaamattomuus velvoittaa kunnioittamaan hänen elinaikanaan ilmaisemaansa tahtoa. Jos lailla rajoitetaan yksilön mahdollisuuksia toteuttaa toivomaansa hautaamistapaa, täytyy rajoitukselle olla aukoton perustelu.
Kirjoittaja on Ikuisuusmedian päätoimittaja.