Parahin lukija, sinä joka murehdit tukien leikkauksia, mielenterveyspalveluiden jonoa, nuorison syrjäytymistä, soten romahdusta ja vanhusten huonoa hoivaa. Kulje hautausmaalle jo elävänä ja eläydy myötäihmisten kohtaloihin. Kuolleet ojentavat sinulle kipulääkkeen ja kärsimysten suhteellistamisen instrumentin.
Hautausmaa ei väitä, että nykyiset vastuksemme ovat vähäisiä. Hautausmaa ei väitä, että elämämme ja kuolemamme edes huojentuvat lääketieteestä ja aineellisesta hyvinvoinnista. Hautausmaa ei väitä, että ennen olivat ristit puuta ja miehet ja naiset rautaa. Hautausmaa vain tietää, että elettiinpä ennenkin, vaikk’ ojan takan’ oltiin, ojapuita poltettiin ja ojast´ oltta juotiin.
Hautakirjoitukset ovat nykyisin vähentyneet ja pelkistyneet. Harvoin näkyy edes vainajan ammattia. Raamatunjakeet eivät ole kovin personaalisia. Ikiomat mielirunot, mietelauseet ja motot menevät mukana hautaan ilman muistutusta jälkipolville. Sääli. Joskus on ollut olemassa kansaomaisempi hautakirjoittelukulttuuri.
KANSATIETEILIJÄ Sakari Pälsi retkeili 1930-luvun alussa niin pohjoisilla ja eriskummallisilla seuduilla, että laittoi kirjansa nimeksi Petsamoon kuin ulkomaille. Postiauton kyydissä Pälsi päätyi Sodankylän vanhalle kirkolle. Hän pani merkille somasti koristellun, tummaksi tervatun paanukaton ja katonharjan sirot koristeet. Kaunista oli sisälläkin, vaikka matalaa ja vanhanaikaisen vaatimatonta.
Hautausmaalla ei ollut suurmiesten patsaita eikä mahtavia kivenjärkäleitä. Rutiköyhät lappilaiset näköjään välttivät raahausta ja kaivertamista. Haudat eivät silti olleet muistottomia. Puuristeihin kiinnitettynä oli lasia ja sen alla muistokirjoituslappusia.
Sielukas tiedemies Sakari Pälsi jäljensi niitä kuin viestiksi sieluttomalle some-aikakaudelle.
Tässä Lepää
talokas ijsakki Hetta + 19 30/11 20 Elettyään 58 v 9 kuk
toivoi pääsevänsä yyylhäiltä
tuntureilta Jhanaan maahan.
Lappuset eivät huokuneet silkkaa surua. Osa onnitteli raihnasta ikäihmistä lepoon pääsystä.
Tässä Lepää
Halon Hakkaaja
Heikki Pyhäjärvi
+ 19 23/3 26 pitkällinen ja vaivalloinen oli
Elämäni maailmassa.
PÄLSIN SANOIN Heikki Pyhäjärvi ”arvonimineen lepäsi hautausmaan hienoimmassa hiekassa. Hämähäkki oli kiinnittänyt lankansa pään hänen ristinsä sakaraan ja viilettänyt toisen pään naapurivainajan ristin nenään. Lanka kiilsi kuulaassa ilmassa kuin radioantenni, vaikka ei Heikki halonhakkaaja tietysti osannut käyttää uudenaikaista tiedotusvälinettä.”
Pälsille tuli paluumatkalla huojentunut olo, kun hän näki jänkän jälkeen viljavainioita ja ”kotoinen elämänkanta vahvistui yhä enemmän etelämmäksi ehdittäessä”. Juuri näin. Jos Pyhäjärven Heikki selvisi elämästään hengellisesti hengissä, niin kyllä selviämme mekin.
Kirjoittaja on historioitsija sekä Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa