”Älä turhaan juokse Brita Matintytär, et sinä kuolemaa pakoon pääse”.
Asetuksissani on joku vika. Minä rakastan kuolemaa. En välttämättä juuri omaani, enkä läheisen, mutta siihen liittyvää tematiikkaa. Lapsuuden kokemukset vainajan hyvästelystä, jota kotiseudullani ulosveisuuksi kutsutaan, tekivät vaikutuksen. Myöhemmin opinnoissani tein aiheesta päättötyön.
Nuoruudessa olin mukana paitsi sota-ajan lottien tuskaa kuvanneessa Rakas Lotta -näytelmässä, myös lausumassa Brita Matintyttären lauluja, jotka kertoivat kotiseutuni 1700-luvun naisen elämänkohtalosta. Siitä kuinka kuolema vie sisaruksia, isän ja lopulta oman lapsen. Ei päässyt nainen silloin kuolemaa pakoon, eikä pääse nytkään.
Ei toki mies sen kummemmin. Enkä ole päässyt minäkään.
SEN VUOKSI olen ottanut aiheeseen leijonanmetsästyslaulun asenteen. Jos ei voi ylittää, kiertää, eikä alittaa, täytyy mennä päin. Kuoleman intohimoni on vienyt minut romanien ruumiinvalvojaisiin ja hautajaisiin, enkä kauniimpia anteeksiannon ja muistamisen hetkiä ole kohdannut kuin siellä.
Halu tehdä viimeinen palvelus läheiselle on saanut minut istumaan vierellä kuoleman hetkellä, laulamaan ja saattamaan rajalle sekä myöhemmin pukemaan vainajana.
Olen oppinut jotain mysteeristä, mutta nöyränä ymmärtänyt, että mitkään ennakoivat merkit eivät aina päde, ja joskus kuolema vain tulee ilman ennakkovaroitusta.
Elämä on ajanut tilanteeseen, jossa olen ollut etsimässä ruumista maastosta viikkokausia sitä löytämättä. Ja sitten paljon myöhemmin löytänyt ruumiin silloin, kun olin täysin valmistautumaton sen löytämiseen.
Ja kaikkien näiden kohtaamistenkin jälkeen olen varma, että kuolemassa ei ole mitään pelättävää. Kuollut ihminen on onnettomuudenkin jälkeen kaunis, joskin kylmä ja eloton.
”Katsotaan vielä, kun mummu nukkuu”
Kuollutta kannattaa katsoa aina, kun siihen on mahdollisuus. Kuolleesta ei siirry kalmaa elävään, kuten ennen vanhaan pelättiin. Sielu ei jää kintereillesi kummittelemaan tai uniisi vainoamaan. Ainoa, mikä voi vainota, on oma mielikuvituksesi.
Jopa lapselle kuolleen katsominen ja koskeminen on luontevaa, varsinkin jos kyseessä on perheen parissa elänyt ihminen. Hän näyttää vain nukkuvalta ja rauhalliselta.
Kuolleen katsominen ja koskeminen tekee nöyräksi. Se opettaa ymmärtämään, että kaikella on aikansa ja rajansa.
Kun tiedostaa, että jollakin hetkellä kaikki loppuu, saa ihmeellisen iloisen vimman ja voiman elää: nauraa, tanssia ja iloita jokaisesta elämänsä hetkestä ja kohdalle sattuneesta ihmisestä.
Kuoleman pelko on vain elämisen pelkoa. Eikä elämää kannata käyttää pelkäämiseen.
KUOLEMA EI myöskään irrota sinua elämästä, vaikka puhuisit siitä kuinka paljon tai tekisit suunnitelmia omaan kuolemaasi tai hautajaisiisi liittyen. Päin vastoin: se, että siitä puhuu, tekee elämän helpommaksi. Jos sinulla on oma tahto, miten asiat kuoltuasi pitää järjestää, mikä estää kertomasta niitä etukäteen.
Minä menin vielä pidemmälle. Nähtyäni kerran vaikuttavan unen, jossa seurasin omia hautajaisiani kirkon lehteriltä, päätin, että on mukavampi kohdata ystävät elävänä kuin kuolleena. Niinpä 50-vuotissyntymäpäiväkseni pyysin puolisoani tekemään minulle arkun ja juhlien teemana on kalma. Ja niistäpä vasta hauskat fästit tulee, oikeat juhlakräviäiset, joissa minäkin saan olla mukana.
Kirjoittaja on kuolemaan fiksoitunut toimittaja, kirjoittaja ja kansanperinteen maisteri, joka opettelee elämään tornionlaaksolaisittain neljättä vuotta.