Synkkäsielulle pääsiäisessä on sitä jotain. Tai oikeastaan – en ole ymmärtänyt milloinkaan sitä pääsiäisaamun iloa ja riemua, joka ylösnousemuksesta kunnon kristitylle tulee, vaan pitkäperjantai on minulle se kliimaksi.
Kokonainen päivä, jolloin saa rypeä omassa synnissään, murheessa ja tuskassa. Riutua kotona yksinään, koska lapsena opetettiin, että se on päivä, jolloin pidättäytytään vierailuista, ystävistä ja kontakteista. Saa kuunnella yksikseen synkkääkin kurjempaa musiikkia, joka vie yrttitarhasta polkua pitkin Golgatalle ja roikkua ristillä vapahtajan kanssa.
Synkkämielelle ei ole kauniimpaa näkyä kuin kotikirkon mustalla peitetty alttaritaulu ja verenpunaiset ruusut maljakossa muistuttamassa nauloista ristiinnaulitun raajoissa.
SE JUURI on minun ongelmani. Jään jumiin pitkäperjantaihin, haluan muistaa vain sen ja synkkyyden. En iloitse vapahtajan syntymästä, enkä ylösnousemuksesta, vaan haluan kärsiä ikuista kidutuksen pitkäperjantaita.
Olen hakenut syytä lapsuuden Ikuisista kertomuksista. Tiedäthän sen kirjasarjan punaisia nahkakantisia kirjoja, joissa kerrotaan Raamatun sisältöä lyhyemmin ja hienolla kuvituksella varustettuna. Niitä myytiin kai joskus 1980-luvulla. Tuon kirjasarjan kuvaus pitkäperjantain tapahtumista temppelin esiripun halkeamisineen on jäänyt sisäisen lapseni mieleen, eikä lähde pois.
OLEN AJATELLUT, että kun jotain merkittävää tapahtuu, temppelien esiriput halkeavat ja kaikki muuttuu. Janoan ja odotan uutista, milloin se tapahtuu. Eikä sitä vain kuulu. Ei vaikka sotarintamat lisääntyvät ja lähenevät myös meitä, yhdessäkään uutisessa ei kerrota, että jossain olisi temppelin esirippu haljennut.
Pommitetut öljynjalostamot savuavat jo aivan lähellä, miehittämättömiä lennokkeja tipahtelee jo minunkin kotimaani rajojen sisäpuolelle. Ihmisiä kuolee sadoittain, kun valtiot tai niiden päämiehet jakavat pahuuttaan toisilleen. Ukrainan lisäksi taistelutantereeksi on muuttunut Iranikin.
Kevät on myös aina sitä aikaa kun ihmiset menettävät läheisiään, sillä uuden kasvukauden lähestyessä myös ihmiset, joiden elinvoima on lopussa, luovuttavat. Sama pätee mielenterveyteen. Talven yli sinnitelleet mielet antavat periksi ja tapahtuu ylilyöntejä, kuten vastikään Torniossa, jossa mies käänsi aseensa osoittamaan poliiseja ja yritti sen jälkeen polttaa itsensä talossaan. Hän ei onnistunut ja on nyt syytteessä yhdeksästä murhan yrityksestä. Yritti panna paremmaksi kuin Pasasen Tauno aikoinaan.
EIKÄ SILTIKÄÄN kaiken tämän pahan olon keskellä esiriput ratkea, koska ei ole kyse Raamatun Jumalan pojasta. Mitä me ihmiset sitten oikein olemme. Eikö tavallisella kärsimykselläkin ole rajansa?
Eikö ylösnousemuksen riemu voisi toteutua niin, että sotaisat johtajat voitaisiin saada järkiinsä, että yhteiskunta muuttuisi vähän kevyemmäksi heillekin, jotka mielen ongelmien kanssa taistelevat. Eikö päihteet, jotka niin moneen murheeseen ajavat, voitaisi saada kuriin?
Jos sitten pitkäperjantain musta verho lakkaisi peittämästä minunkin alttaritauluani. Näkisin viimeinkin ylösnousemuksen toivon ja ilon, pääsiäisessä mustan sijaan keltaisen ilon ja valon.
Kirjoittaja on toimittaja, kuolemaan fiksoitunut kansanperinteen maisteri, joka seuraa maailmanmenoa Länsi-Lapista.