Ensihoidon lääkäri Heini Harve-Rytsälä joutuu kohtaamaan kuolemantapauksia lähes jokaisessa työvuorossaan Uudenmaan alueella toimivassa lääkärihelikopterissa. Kahdenkymmenenneljän tunnin työvuoron aikana eteen tulevat kuolemantapaukset koskettavat aina ja saattavat jäädä pitkiksikin ajoiksi kummittelemaan mieleen, mutta kyynistymiselle Harve-Rytsälä ei ole antanut tilaa.
”Ei voi ajatella, että potilaan kuolema olisi aina epäonnistuminen ja kuolema on vihollinen. Näin ajatellen tätä työtä ei jaksaisi tehdä”, Harve-Rytsälä sanoo Ikuisuusmedian haastattelussa.
”Aika monen mielikuva ensihoitolääkäristä on se, että lääkäri pelastaa. Monet eivät kuitenkaan tule ajatelleeksi, että lähtökohtaisesti meidän yksikkö menee kaikkein kriittisimmille ja riskialtteimmille tehtäville. Ja sehän tarkoittaa, että vääjäämättä aika iso osa tilanteista päättyy kuolemaan. Noin neljäs-tai viidesosa tilanteista, joissa olemme mukana, päättyy potilaan kuolemaan.”
”Laskennallisestihan tämä tarkoittaa sitä, että jokaisessa työvuorossa potilas kuolee. Joissakin vuoroissa kuolemia voi olla useitakin”, Harve-Rytsälä arvioi.
Harve-Rytsälä on lääketieteen tohtori. Hän on erikoistunut anestesiologiaan ja tehohoitoon. Kirjassaan Helikopterilääkäri (WSOY 2023) Harve-Rytsälä kuvailee erittäin vaativaa työtään lääkärihelikopterissa, josta ei olisi ensinkään pitänyt tulla hänelle korkeita paikkoja pelkäävänä ihmisenä työympäristöä. Niin vain tuli, ja samalla työympäristön mukana tuli työtoveriksi ”kuolema”, josta Harve-Rytsälä ei käytä mitään kiertoilmauksia, vaan puhuu vain kuolemasta. Esimerkiksi hieman keveämpiä ilmaisuja kuten ”viikatemies” tai vastaavia hän ei käytä.
”KUOLEMA on työtoveri, jonka kanssa on tehtävä töitä. Ei suosikkityökaveri, mutta sellainen kenen kanssa on oppinut tulemaan toimeen. Pitää ajatella, että me molemmat vain teemme työtämme.”
”Totta kai kuolemaan suhtautuu aina myös tunteella ja totta kai se koskettaa. Kuten kirjassani (Helikopterilääkäri WSOY 2023) kirjoitin, kuolema on minulle jopa ’hän’. Asiasta ääneen puhumalla ja antamalla jonkinlaisen hahmon kuolemalle se muuttuu vähemmän pelottavaksi. Kuten Harry Potterissa on ’hän, joka jääköön nimeämättä’, ja jota Harry kuitenkin kutsuu oikealla nimellä”, Harve-Rytsälä naurahtaa.
”Suhtautumiseni kuolemaan ei kuitenkaan ole arkinen. Minä kunnioitan kuolemaa. Minä jopa ajattelen niin, että siinä vaiheessa kun kuolema lakkaa koskettamasta, mietin voinko tehdä enää tätä työtä. Pelkään kyynistymistä enemmän kuin kuolemaa. Niin kauan kuin kuolema koskettaa, on se hyvä asia. Koska kuolema on läsnä jokaisessa työvuorossa, täytyy olla keinoja käsitellä sitä. Hyväksyn hänen läsnäolonsa. Kuolema ei ole minulle peikko eikä mörkö. Tilanteissa, joissa en voi kuolemalle mitään, turha minun on olla vihainen sille.”
”Tunteet ovat minulle kokonaispaketti. En voi saada rusinoita pullasta. Siinä vaiheessa kun luo suojakuoren, jossa surulliset asiat ja kuolema eivät enää kosketa, eivät hyvätkään asiat enää kosketa. Korostan, että tämä on minun tapani käsitellä asioita, eikä se välttämättä sovi kaikille. Jos joku onnistuu luomaan sellaisen suojakuoren, että pahat asiat eivät tunnu pahalta, on se hänen tapansa. Minulle se ei ole ollut mahdollista. Olen itse kokeillut nuorempana rakentaa suojakuorta, mutta sitten mikään ei olisi oikein tuntunut miltään. Sen sijaan olenkin yrittänyt luoda ajattelumalleja, joilla ikävät asiat muuttuvat muodoltaan pyöreämmiksi ja vähemmän satuttaviksi.”
HARVE-RYTSÄLÄN mukaan stressi on väistämättä läsnä koko ajan lääkärihelikopterissa työskennellessä.
”Minä ajattelen niin, että tilanteissa pitää pystyä toimimaan. Sehän tarkoittaa sitä, että ammattirooli menee edellä. Mutta se, että menee ammattirooli edellä, ei sulje pois sitä, että roolin sisällä on ihminen. Tunteiden käsittely tapahtuu sitten hieman myöhemmin. Kun on haalari päällä, pitää pystyä toimimaan ammattilaisena. Kun työvuoro on ohi, haalari otetaan päältä ja asioita voi käsitellä toisella tavalla.”
”Syyllisyyden pohtiminen tilanteissa ei ole minulle koskaan ollut merkityksellistä. Tiedän, että kaikki tekevät kuitenkin parhaansa. Ennemminkin hoen itselleni, että teemme riskipäätöksiä usein hyvin vajavaisilla tiedoilla. Kun on tapahtunut vakava onnettomuus tai sairaskohtaus, se on tapahtunut jo, ja se on meistä riippumatonta. Se, mitä me yritämme tehdä, on auttaa. Aina se ei onnistu. Välillä tehdään vääriä päätöksiä. Mutta se, että on tehty jälkikäteen arvioituna vääriä päätöksiä, ei välttämättä ole virhe. Tätä on välillä vaikea saada ihmiset ymmärtämään. Me teemme päätöksiä sillä tiedolla, mikä meillä on, mutta aina on asioita, joita emme tiedä emmekä edes voi tietää. Jos päätös on ollut perusteltu niiden tietojen valossa, jotka meillä oli tilanteessa käytettävissämme, ja se osoittautuu vääräksi vasta jälkeenpäin, eihän kyseessä silloin ole virhe. Jotkut sairaalan sisällä työskentelevät kollegat ovat joskus sanoneet minulle, että he eivät voisi ikinä tehdä tuota työtä, koska stressi siitä, ettei tiedä kaikkea, on niin kova. Kun tietää, ettei tiedä riittävästi.”
”Minä taas ajattelen niin, että minä pelaan juuri niillä pelimerkeillä, mitkä on tilanteessa saatavilla. Jos teen päätöksen, josta jälkeenpäin paljastuu, että se oli väärä, mutta sitä ei vain mitenkään ollut mahdollista tietää etukäteen, eihän päätös silloin ole ollut virheellinen. Päätös oli siinä tilanteessa perusteltu ja oikea. Tämä on raskas ja vaikea asia, mutta joka pitää kaiken aikaa sisäistää ja hyväksyä. Hoitopäätöksiä pitää pystyä tekemään, vaikka samaan aikaan tietää, että ei voi tietää kaikkea. Jos me emme tekisi niitä päätöksiä, kävisi silloinkin huonosti”
”Aina on mahdollista, että ihminen lopulta menettää henkensä osin päätökseni takia, ja että toisin toimimalla toinen lopputulos olisi ollut ehkä mahdollinen. Mutta samaan aikaan tilanne on yleensä sellainen, jos emme tekisi mitään, potilas kuolisi joka tapauksessa. Eikä minulla eikä kenelläkään muullakaan ole edellytyksiä varmuudella tietää, mikä toimintamalli tuottaa toivotun lopputuloksen. Tilanteessa, jossa ainoa varma tieto on, että jos emme tee mitään, potilas kuolee, ainoa todellinen virhe olisi olla edes yrittämättä”, Harve-Rytsälä arvioi.
POTILAAN kuolemaa ei pidä lähtökohtaisesti arvioida epäonnistumisena, Harve-Rytsälä korostaa.
”Työskentelemme usein tilanteissa, joissa pelimerkit ovat lähtökohtaisesti huonot. Jos tätä työtä lähtisi tekemään sillä ajatuksella, että jokainen kuolema on epäonnistuminen, ei työtä voisi tehdä. Tämä ei tarkoita sitä, ettemmekö aina tekisi parhaamme. Kuolema on vääjäämätön asia, koska jokainen kuolee joskus. Tilanteet ovat kuitenkin valitettavasti usein sellaisia, että potilas on jo kuolemanoma ja meillä ei ole enää mitään tehtävissä ja voimme vain todeta asian.”
”Me lääkärihelikopteriyksikössä käymme läpi jokaisen tehtävän läpi riippumatta siitä, mikä tehtävän lopputulos on ollut. Yhtä lailla käymme läpi nekin tehtävät, joissa lopputulos on ollut toivottava (potilas jäi henkiin). Aina pohdimme myös sitä, mitä voisimme tehtävien hoidossa parantaa. Erittäin hankaliin tilanteisiin on olemassa vielä erikseen erilaisia vertaispurkumalleja ja defusing-tilaisuuksia. Työssäni lopputulos on usein potilaan kuolema, vaikka mitään ei olisi voinut tehty väärin eikä mitään olisi voinut tehdä toisin. Tämä tarkoittaa juuri sitä, että ’kuolema on työkaveri’. En ole joutunut olemaan sellaisessa tilanteessa, että olisin joutunut pohtimaan, onko kuolema ollut minun syytäni. Vastaavasti meillä on työtehtäviä, joissa lopputulos on hyvä, mutta toiminnassa on siltikin parannettava. Kuten millä tahansa alalla. Arvioimme aina omaa päätöksentekoamme ja mihin päätökset perustuivat.”
ROVAJÄRVELLÄ vuonna 2005 Harve-Rytsälä oli lääkintäupseerioppilas. Hän joutui äärimmäisen stressaavaan tilanteeseen ampumaleirillä, missä onnettomuudessa kuoli yksi varusmies ja kuusi loukkaantui.
”Näin kahdenkymmenen vuoden jälkeen en halua enää palata sen tapauksen yksityiskohtiin. Tapaus on tutkittu ja siitä on tehty onnettomuustutkinta, ja omat muistelut kahdenkymmenen vuoden jälkeen eivät ole enää kauhean luotettavia”, Harve-Rytsälä sanoo lyhyesti.
Harve-Rytsälä palkittiin silloisen puolustusvoimien komentajan, amiraali Juhani Kaskealan luovuttamalla sotilasansiomitalilla erinomaisesta toiminnasta onnettomuustilanteessa.
”Jokaiselle nuorelle ihmiselle, oli ammattitausta mikä tahansa, tuollainen tapaus jättää pysyvät jäljet. Minä sen tapahtuman jälkeen mietin kovasti, että haluanko olla ensihoidossa, jossa voi kohdata asioita, jotka voivat vaurioittaa ja satuttaa mieltä. Pitkällä aika välillä huomasin, että tuollaisestakin tilanteesta toipuu, kasvaa ja oppii. Eihän mieli tietenkään ennalleen palaa koskaan”, Harve-Rytsälä sanoo.
”Arvostan valtavasti, että komentaja myönsi ansiomitalin minulle. En kuitenkaan ollut ainoa siellä ansioitunut, jos nyt ansioitumisesta edes voi näin traagisessa tapahtumassa puhua. Toimin tilanteessa lääkintäjohtajana, mutta lisäksi siellä oli useita kenttäsairaanhoitajia, lääkintähuoltoupseereita, kantahenkilökuntaan kuuluvia upseereita sekä varusmiehiä. Teimme sen, mitä siinä tilanteessa piti tehdä”, Harve-Rytsälä sanoi Kalevan haastattelussa vuonna 2006.
