Varhain päättynyt elämä. Haudattu lapsi. Vanhempien suru.
Lapsen poismeno on varmasti elämään kuuluvia raskaimpia kuoleman kohtaamisia. Vuosisadat ovat vaihtuneet ja sukupolvet muuttuneet, mutta suru on menetyksen hetkellä edelleen mukana elämänvaiheissa muuttumattomana.
Hautaamisessa näkyy menetys ja kaipuu. Lasten haudat kertovat paljon.
”Yksittäisistä haudoista on jäänyt vahvimmin mieleen Torniosta kolmikuukautinen Anna-vauva, jolla on lasihelmistä tehty kukkanen kädessä. Hänen hautansa on rauhallinen ja kaunis”, Sanna Lipkin kertoo tunteikkaimman kokemuksensa.
Lipkin on lasten hautaamiseen perehtynyt arkeologi ja Oulun yliopiston tutkija. Hän on urallaan tutkinut yli sadan lapsen hautaa ja erityisesti niiden tekstiileitä muun muassa Keminmaassa, Haukiputaalla, Hailuodossa, Köyliössä ja Helsingissä. Lasten haudat ovat olleet 1600-1800-luvuilta.
Lasten hautaukset ja niihin liittyvä suru herättävät hänessä kahdenlaisia tunteita.
”Hautoihin suhtaudun tutkijan roolissa objektiivisesti ja silloin osaan etäännyttää itseni. Jos haudasta löytyy tekstiileitä tutkiessa esimerkiksi lasten hiuksia tai luun kappaleita, niin silloin lapsi on tietysti konkreettisesti siinä läsnä”, Sanna Lipkin toteaa.
Tunteet tulevat kuitenkin välillä pintaan.
”Toisaalta tulee niitäkin hetkiä, kun koskettaa nähdä pieni arkku, jossa on ihmisjäännökset. Ei kaikki ole kauniita katsottavia, muumioituneet vainajat. Kyllä ne ovat myös jollakin tavalla shokeeraavia”, Lipkin tunnustaa.
Hänen ensimmäinen tutkimusreissunsa Haukiputaan kirkolle ja lapsivainajien kohtaaminen on lähes pyyhkiytynyt muistista.
”Olin tuolloin tuore äiti, ja jotenkin meni tunteisiin. En osannut varautua. Minulla ei ole ensimmäisestä tutkimuspäivästä muistikuvia. Olen kyllä ottanut valokuvia, mutta muistikuvia paikalta ei ole”, Lipkin kertoo raskaasta ensikohtaamisesta vainajien kanssa.
Sanna Lipkin oli jo opiskeluaikoina kiinnostunut tekstiileistä, haudoista sekä haudattujen identiteeteistä. Kiinnostus vahvistui kaivauksilla arkeologin uraksi, kun Oulun tuomiokirkolta löytyi tekstiilejä paljon sisältäneitä hautoja. Hän valmistui vuonna 2004 ja teki myöhemmin väitöskirjan italialaisilta hautausmailta rautakaudella.
Myöhemmin hän on ollut tutkijana projektissa, jossa tutkittiin Oulun seudun kirkkojen sekä vähän pohjoisempana Keminmaan kirkon lattioiden alla olevia hautauksia.
”Haudatut ja hautatekstiilit olivat todella hyvin säilyneitä. Osa vainajista oli muumioituneita”, toteaa Suomen arkeologisen seuran varapuheenjohtajana myös toimiva Sanna Lipkin.
Hänen viimeiset tutkimuksensa ovat olleet Suomen Akatemian rahoittamia ja koskeneet lasten hautaamista. Tutkimuksissa on käsitelty, millaisia tunteita lasten kuolemaan on liittynyt, miten ne ovat näkyneet lasten hautatekstiileissä sekä millaisia hautoja ylipäätään lapsille tehtiin.
”Tärkeätä on inhimillinen mahdollisuus eläytyä toisen ihmisen kokemuksiin kuolemasta”, kertoo lasten hautaamiseen perehtynyt arkeologi ja Oulun yliopiston tutkija Sanna Lipikin. Hän on myös Suomen arkeologisen seuran varapuheenjohtaja.
MONESTI arkeologiset hautalöydöt ovat rippeitä ja kankaan palasia, joista ei välttämättä saa helposti selvyyttä.
”On auttanut ymmärtämään ja avannut silmiä, kun on sitten päässyt näkemään melkein kuin tänä päivänä haudattuja arkkuja. Nuo haudat ovat kuitenkin 1700-1800-luvuilta”, Lipkin kertoo ja lisää tutkittujen hautakokonaisuuksien lisänneen tietoa myös muista löydetyistä jäännöksistä.
Lapsikuolemat olivat yleisiä alle neljävuotiailla 1600-1800-luvuilla. Suurin osa lapsista kuoli imeväisikäisinä eli alle yksivuotiaina. Lähtökohtaisesti lapsikuolleisuus oli 30-40 prosentin paikkeilla tultaessa 1800-luvulle. Myöhemmin lapsikuolleisuus alkoi selkeästi laskemaan. Lapsikuolleisuudessa oli kuitenkin suurta vaihtelua katovuosien ja epidemioiden vuoksi. Pahimmillaan lapsikuolleisuus saattoi nousta paikallisesti yli 60 prosenttiin.
Vuosisatojen takaisiin lasten hautauksiin vaikuttivat kulttuuriset seikat, uskomukset ja kristinusko. Historialliset hautaukset paljastavat tunteita, joita ei ole kirjoitettu muistiin.
”Hautatekstiilit on laitettu huolella ja tarkoituksenmukaisesti hautaan. Joissakin tapauksissa tekstiilit on esimerkiksi silitetty ja haudatun asukankaaseen on tehty vekkejä. Niistä näkee, että hauta on suunniteltu ja siinä nähty vaivaa”, Lipkin tietää.
Lasten haudoissa näkyy aikuisten hautoja paljon enemmän koristeellisia kankaita. Kankaissa on esimerkiksi pitsejä ja kukkakoristeita. Lasten viimeiseen lepopaikkaan on haluttu antaa jotain erilaista.
”Tämä liittyy mahdollisesti ajatukseen, että nuorena kuolleet viattomat lapset eivät ole elämänsä aikana päässeet naimisiin ja heidät on haluttu sitten haudata morsiamina ja sulhasina. Jotta heillä tuonpuoleisessa olisi mahdollisuus päästä avioliitto kokemaan. Vaikka lapsi kuolee, niin ajatus siitä, että ylösnousemuksen jälkeen alkaa elämä taivaassa”, Lipkin puntaroi.
”Lapset on laitettu ikään kuin nukkumaan. Hautaamisessa on viattomuuden, tulevaisuuden uskon sekä toivon symboliikkaa”, kokenut tukija valottaa.
Jos lapsi oli kastettu, niin hautausrituaalit eivät suuresti eronneet aikuisten hautausmenoista. Kasteen merkitys korostui. Kastamaton lapsi saatettiin haudata hiljaisesti ilman kirkonmenoja. Jos lapsi oli pieni, niin hänet voitiin haudata sellaisen aikuisen kanssa samaan arkkuun, joka oli kuollut samoihin aikoihin.
Useilla lapsilla oli värikkäitä ja monen muotoisia helmiä joko kaulassaan tai vaatteidensa koristeena. Nämä helmet ovat löytyneet Oulun tuomiokirkon kaivauksilta, ja ne ovat koristaneet lapsen myssyä. Kuva: S. Lipkin
MITÄ lasten hautaustavat kertovat aikakauden uskonnollisesta ja yhteisöllisestä maailmankuvasta?
”Näkyy kristityn usko ylösnousemukseen siinä, että kuoltua vainaja on laitettu nukkumaan ja odottamaan ylösnousemusta. Hauta on sisustettu sängyksi. Siellä on tyyny tyynyliinassa ja monella on erillistä peittoa päällä. Hautapuku, niin sanottu univaate, on aseteltu, niin että se peittää jalat kokonaan”, Lipkin kertoo hautauksista.
Oululainen opettajatar Sara Wacklin piti 1800-luvulla tyttökoulua Oulussa. Hän on kirjoittanut muistelmat ”Satanen muistelmia Pohjanmaalta”, jossa on lyhyt tarina ruumiskoristeista. Wacklin kirjoitti millainen tytön ja pojan hauta-asu on ja Sanna Lipkinin mukaan teksti vastaa arkeologisia löytöjä kirkkojen haudoista.
Hauta-asu on oman aikansa muodin mukainen, mutta tavallaan kuin yöpaita. Asuissa on vaihtelua, kun osa on yöpaitamainen ja osa taas enemmän juhlapukuun viittaava. Myssy on varsinkin tytöillä päässä ja sukat jalassa.
Monesti lapsivainajilla on päässä kukkaiskruunu, joka on tehty kankaista leikatuista kukkasista. Tytöillä on kädessä kankaasta tehty kukkaoksa, joka näyttää monesti ruusulta. Vasemman rinnan päälle on laskettu esimerkiksi kupari- tai hopealangasta ja paljeteista tehty kukkainen koriste. Ne voivat olla tosi koristeellisia lasihelmineen.
Pojilla on usein kädessä metallilangasta tehty koristeinen kranssi. Joskus pojilla on kädessä paimenen sauva, jonka on ajateltu suojelevan heitä matkalla tuonpuoleiseen.
Jos haudattu lapsi on pieni, niin erityisesti 1600-luvulla lapsen kaulaan on asetettu helmistä tehty kaulakoru.
Haudassa on ollut mukana myös yrttejä, jotka ovat tietysti peittäneet myöhemmin hajuja. Hajusteilla on myös luotu paratiisimaista tuoksumaailmaa. Kokonaisuus on ollut rauhallinen paikka odottaa ylösnousemusta.
Sanna Lipkinin mukaan lapsen perheen asema tai varallisuus eivät vaikuttaneet suuresti siihen, miten lasta surtiin ja miten hänet haudattiin. Hautapaikkaan vaikutti perheen asema.
”Lapsi haudattiin aina perheen aseman mukaisesti. Pappien lapset haudattiin kirkossa samoihin kammioihin kuin papit eli lähelle alttaria tai alttarin alle. Aatelisilla oli omat perhehautansa ja lapset haudattiin perheensä yhteyteen”.
Lapsille ja nuorille asetettiin usein päähän Haukiputaan kirkosta löytynyt seppele on valmistettu kankaasta ja paperista leikatuista kukista ja lehdistä. Kuva: S. Lipkin
KUMMIN tehtävä oli tärkeä. Esimerkiksi naimattomien naispuoleisten kummien vastuulla oli lasten hautavaatteiden tekeminen. Kankaat olivat tietysti vanhoja, kun mitään uutta kangasta ei saanut laittaa hautaan.
Lasten kohdalla lapsen hauta-asu tai hautapaikka ei kerro välttämättä yhteiskunnallisesta asemasta, koska oli yhteisöllisesti erilaisia tukiverkostoja. Esimerkiksi kummina ollut pappi saattoi maksaa oman kummilapsensa puolesta haudan avausmaksun, vaikka lapsi olikin alempaa yhteiskunnallista säätyä.
Miespuoleisten kummien tehtävänä oli, että he tekivät kummilapselle arkun. Kun vainajan arkku tehtiin, niin lastut piti laittaa arkkuun; niitä ei saanut käyttää muualla.
”Kummit huolehtivat sitten niin elämässä kuin kuolemassa”, Sanna Lipkin tietää ja lisää, että jos lapsen vanhemmat kuolivat, niin kummien tehtävä oli huolehtia lapsen hyvinvoinnista.
Menneisyyden lasten hautaustavat ja sururituaalit voivat myös opettaa meitä tänä päivänä.
”Vaikka monet tavat ovat muuttuneet ja yhteiskunta on ihan erilainen, niin ihminen on pysynyt samana. Jos oma lapsi kuolee, niin suru on valtava. Ihmisten tunteet eivät ole muuttuneet. Kiintymys rakkaita kohtaan on säilynyt.”
Lipkin on kohdannut ihmisiä, joiden kanssa hän on puhunut asiasta eri tilaisuuksissa. Hän painottaa, että kaikki joutuvat kuoleman kohtaamaan elämänsä aikana myös läheistensä kautta.
”Tärkeätä on inhimillinen mahdollisuus eläytyä toisen ihmisen kokemuksiin kuolemasta. Voi keskustella ja kohdata omia pelkoja läheisen menettämisessä. Yhdessä voi löytää vaikeasta aiheesta rauhallisemman ja levollisemman mielen”, Sanna Lipkin pohtii lopuksi.
Tyttölapsilla oli yleensä yksittäinen kukkanen kädessään. Sen varsi oli usein puun oksa, ja silkkikankaasta leikatut terälehdet muistuttavat usein ruusua. Kuvan kukka on yhden kuukauden iässä kuolleen haukiputaalaisen vauvan kädessä. Kuva: S. Lipkin
