Kun Joel Hallikainen vuosia sitten rakensi itselleen arkun, kyse ei ollut provokaatiosta eikä kuoleman romantisoinnista. Hän teki surutyötä. Anoppi oli kuollut, ja kuolema tuli lähelle tavalla, joka pakotti pysähtymään.
Hallikainen kertoo kokemuksesta laajassa kirjoituksessa omalla Facebook-sivullaan. Arkku syntyi käsin, puusta. Hän kutsui sitä Hapsuyksiöksi. Hän odotti vastausta elämän suurimpaan kysymykseen, mutta mitään ei tapahtunut. Ei ääniä, ei valoja, ei ilmestyksiä.
Vasta myöhemmin, yllättävässä hetkessä, vastaus tuli.
Kun ystävät pyysivät päästä kokeilemaan arkkua, pihalle syntyi tilanne, jossa musta huumori ja lapsuuden muistot maailmanlopusta sekoittuivat nauruun. Sitten Hallikainen meni itse arkkuun. Puinen kansi oli aivan nenän päällä. Pimeää, hiljaista ja yllättävän kevyttä.
”Sain etsimäni vastauksen takavasemmalta”, Hallikainen kirjoittaa. ”Minun aikani nyt on elää, ei kuolla.”
Kokemus ei ollut synkkä vaan vapauttava. Se kirkasti suunnan. Kuunnella sydämen ääntä, etsiä hyvää ja rohkaista sitä, joka on elämänsä tienhaarassa. Arkku päätyi lopulta vakavasti sairastuneelle ystävälle. Hallikaisen aika oli ja on elää.
Joel Hallikaisen itse rakentama arkku, jota hän kutsui Hapsuyksiöksi. Projekti sai alkunsa surutyöstä ja johti oivallukseen, joka hänen mukaansa kirkasti suhdetta elämään ja kuolemaan. Kuvakaappaus Joel Hallikaisen Facebook-sivulta.
SAMA AJATTELU kulkee läpi hänen suhteessaan kuolemaan, josta hän on puhunut myös Ikuisuusmedialle antamassaan haastattelussa. Siinä Hallikainen kuvaa kuolemaa paluuna lähteelle, josta elämä on lähtöisin. Hän sanoo, ettei pelkää kuolemaa, mutta ei toivo sitä vielä. Hänen mukaansa kuolema ja rakkaus ovat samasta lähteestä: molemmat tunnetaan, vaikka kumpaakaan ei voi selittää.
Hallikaisen ajattelussa pysyvää on vain yksi asia.
”Rakkaus on alkuaineiden alkuaine”, hän toteaa. Ilman sitä olisi vain pölyä ja valon taajuuksia tyhjyydessä.
Hän toivoo kuolemansa olevan sovun, rauhan ja tyyneyden hetki. Kaunis niille, jotka jäävät. Konkreettinen hautapaikka olisi ennen kaikkea omaisia varten, kivi, jossa olisi lainaus hänen laulustaan. Ei monumenttia, vaan paikka olla.
Sadankaan vuoden päästä hän ei usko kenenkään muistavan tekijää. Ehkä joku löytää laulun, kuten hän itse aikanaan löysi ne, jotka puhuivat rakkaudesta. Se riittää.
Arkussa makaaminen ei opettanut, miten kuollaan.
Se opetti, miksi eletään.
Ja siksi hänen viesti on yksinkertainen ja painava. Elämä on lahja. Rakkaus on kaikki.
