Sumusta erottuu hahmo? Taivaalla näkyy muistoja herättävä pilvi? Kello pysähtyy täsmälleen kuolinhetkellä? Surun taakka kevenee yllättäen?
Läheisen kuoleman jälkeen sureva voi kohdata kokemuksia, joita ei voi selittää järjellä. Ne voivat lohduttaa, pelottaa tai herättää ihmetystä – ja niitä tapahtuu useammin kuin yleisesti ymmärretään.
”Selittämättömät kokemukset läheisen kuoleman jälkeen ovat todella moninaisia. Niitä ilmenee joillakin surevilla osana tavanomaista surua. Kuten muidenkin tunteiden ja ajatusten, myös näiden kokemusten jakaminen olisi tosi tärkeää”, sanoo Milla Mäkikomsi, joka on tutkinut selittämättömiä kokemuksia läheisen kuoleman jälkeen.
Mäkikomsilla ei ole omakohtaista kokemusta, joka olisi ohjannut hänen kiinnostustaan aiheeseen. Hän on terveystieteiden maisteri, psykologian ja terveystiedon aineenopettaja sekä väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Lisäksi hän työskentelee perhekeskusasiantuntijana Kanta-Hämeen hyvinvointialueella.
Hänen kiinnostuksensa selittämättömiin kohtaamisiin syntyi Tampereen yliopiston Suru-hankkeessa, jossa tarkasteltiin suruun liittyviä ilmiöitä laaja-alaisesti. Hankkeen kautta Mäkikomsi löysi myös oman tutkimusaiheensa.
Mitä sitten tarkoitetaan ”selittämättömällä kohtaamisella läheisen kuoltua”?
”Tutkimuksessa määriteltiin niin, että se on mikä tahansa kokemus, jonka sureva kokee selittämättömäksi ja jonka hän liittää läheisen kuolemaan”, Mäkikomsi kertoo.
Tutkimuksessa ei rajattu, kuka läheinen oli, millä tavalla hän oli kuollut tai kuinka pitkä aika kuolemasta oli kulunut. Tarkastelun lähtökohta oli mahdollisimman avoin. Tutkimusaineistoon sisältyi 408 kokemuskertomusta selittämättömistä ilmiöistä läheisen kuoleman jälkeen.
”Oli kiinnostavaa, kuinka moniulotteisia, rikkaita ja tarkkoja kuvaukset olivat. Vastaajat eivät vain vastanneet kysymyksiin, vaan mukana oli paljon syvällistä pohdintaa”, Mäkikomsi avaa tutkimusta.
Selittämättömiä kokemuksia läheisen kuoltua voivat olla muun muassa kellon pysähtyminen tai ilmestyvä höyhen. Kuva: Gemini/Tapani Postila
TUTKIJA Milla Mäkikomsin mukaan kokemukset ovat yleisempiä kuin moni ajattelee.
”Joidenkin tutkimusten mukaan jopa 97 prosenttia surevista tuntee jollakin tavalla vainajan läsnäolon hänen kuolemansa jälkeen. Toisten tutkimusten mukaan 10–40 prosenttia länsimaisista surevista kokee jonkinlaisen kuolemanjälkeisen kommunikaation vainajan kanssa”, Mäkikomsi sanoo.
Kulttuuriset erot ovat merkittäviä. Länsimaissa tällaiset kokemukset usein vaietaan, kun taas muissa kulttuureissa ne voivat olla täysin arkipäiväisiä.
”Havaitsimme, että kokemukset voivat ilmetä monin tavoin. Ne voivat olla havaittavissa meidän jokapäiväisessä ympäristössämme – esimerkiksi luonnonilmiöinä, kuten valona, pilvinä, tähtinä tai sumuna. Ilmiöt voivat olla sellaisia, joita kuka tahansa näkee, mutta sureva kokee ne yhteydessä läheisen kuolemaan”, Mäkikomsi paljastaa.
Tavallisia kokemuksia ovat myös elektronisten laitteiden toimintaan liittyvät ilmiöt, kuten kellon pysähtyminen tai leijuvat ilmapallot. Toisinaan ilmestyy höyheniä.
”On myös sensorisen ympäristön kokemuksia – eli aistikokemuksia – jotka sureva kokee todellisina tapahtumina, ei vain mielikuvina. Näitä voivat olla esimerkiksi vainajan hahmon näkeminen tai kuulo-, haju- ja tuntoaistimukset.”
Kolmas kokemustyyppi on mentaalisia, mielensisäisiä ilmiöitä, kuten vuorovaikutteisia unia, joissa keskustellaan vainajan kanssa. Niihin voi liittyä myös äkillinen surun helpottuminen tai voimakas rauhan tunne.
”Kokemukset olivat todella moninaisia. Niitä yhdisti vahva merkityksellisyys. Ne koettiin todellisiksi riippumatta siitä, mitä muut niistä ajattelevat. Kokemusten voima ja henkilökohtaisuus tekivät niistä surevalle tärkeitä”, Mäkikomsi kiteyttää.
”Jos läheinen tai asiakas jakaa kokemuksen, olisi hyvä tietää, miten siinä voi olla tukena”, sanoo väitöskirjatutkija Milla Mäkikomsi. Hänen mukaansa on valitettavaa, että selittämättömistä kokemuksista puhumista pelätään. Se kuormittaa entisestään jo valmiiksi herkässä tilassa olevia surevia.
”SUREVIEN tukijoiden tai läheisten ei tulisi kyseenalaistaa kokemusta. Toki siitä voidaan keskustella yhdessä, mutta tärkeintä on huomioida, että sureville kokemukset ovat todellisia”, Mäkikomsi painottaa.
Kokemukset ovat tavallisempia läheisen kuolemaa seuraavien kuukausien aikana, mutta niitä voi esiintyä vielä vuosienkin päästä.
”Joillekin ne voivat olla osa elämää lopun ikää”, Mäkikomsi kertoo.
Vastausten perusteella yksi keskeinen elementti oli pyrkimys ymmärtää kokemuksen merkitystä ja syytä.
”Surevat pohtivat, mikä tarkoitus kokemuksella oli ja mikä sen aiheutti. Kokemuksen koettiin usein olevan viesti. Lohdutus, tieto, tunne tai merkki siitä, että vainaja on yhä jollain tavalla läsnä ja voi hyvin”, Mäkikomsi toteaa.
Jotkut kokivat kokemuksen aiheuttajaksi selkeästi vainajan, enkeliolennon tai jumalhahmon. Toiset eivät osanneet nimetä tekijää, mutta kokemus oli silti merkityksellinen.
Monet poissulkivat mahdollisia luonnollisia selityksiä ja miettivät, miten kokemus sopi heidän maailmankuvaansa. Osa koki vapauttavana sen, ettei kokemukselle ollut selitystä.
Osa vastaajista oli jo aiemmin kiinnostunut hengellisistä asioista, mutta mukana oli myös ihmisiä, jotka eivät olleet koskaan kokeneet vastaavaa tai edes uskoneet ilmiöihin. Silti he kokivat kokemuksensa aidoksi ja tärkeäksi.
”Puhutaan mieluummin selittämättömistä kokemuksista, koska niihin liittyy vahva leimautumisen pelko. Tutkimuksessa kokemukset nähdään osana normaalia surua, joten niitä ei haluta nimittää yliluonnollisiksi. Myöskään surevat eivät käyttäneet ’yliluonnollinen’-sanaa”, tutkija kertoo.
”Yleisesti kokemukset olivat positiivisia tai neutraaleja. Aineistossani ei ollut uhkaavia tai pelottavia kokemuksia. Niitä kuvattiin enemmänkin kuin tutun ihmisen tapaamisena erilaisessa ympäristössä”, Milla Mäkikomsi kertoo. Kuva: Gemini/Tapani Postila
MITEN kokemukset vaikuttavat surevan tunteisiin?
”Yleisesti kokemukset olivat positiivisia tai neutraaleja. Aineistossani ei ollut uhkaavia tai pelottavia kokemuksia. Niitä kuvattiin enemmänkin kuin tutun ihmisen tapaamisena erilaisessa ympäristössä”, Mäkikomsi sanoo.
Jotkut säikähtivät hetkessä, mutta kokivat jälkeenpäin kokemuksen lohdulliseksi. Vaikka joillekin kokemukset voivat olla myös ahdistavia, Mäkikomsin aineistossa tällaisia ei esiintynyt. Kokemukset saattoivat kuitenkin herättää myös hyvinvointia heikentäviä tunteita, kuten surun ja ikävän voimistumista.
Kokemuksilla voi olla sekä hyvinvointia edistäviä että kuormittavia vaikutuksia. Ne voivat tuoda lohtua, rauhaa ja varmuutta siitä, että läheisellä on hyvä olla. Toisinaan ne muuttavat koko elämän suunnan.
Tutkimuksen kaikki vastaajat olivat naisia, vaikka osallistujia ei rajattu sukupuolen mukaan.
”Tämä herättää kysymyksen: ovatko kokemukset naisilla yleisempiä vai kertovatko naiset niistä herkemmin? Uskoakseni miehillä on yhtä lailla kokemuksia”, Mäkikomsi pohtii.
SELITTÄMÄTTÖMÄT kokemukset ovat edelleen monille vaiettu aihe. Sureva voi pelätä leimautumista.
Mäkikomsin mukaan on valitettavaa, että selittämättömistä kokemuksista puhumista pelätään. Se kuormittaa entisestään jo valmiiksi herkässä tilassa olevia surevia.
”Olisi tärkeää, että olisi yleisempää tietoa tällaisista kokemuksista ja siitä, miten niihin voi suhtautua. Jos läheinen tai asiakas jakaa kokemuksen, olisi hyvä tietää, miten siinä voi olla tukena.”
Entä mitä terveydenhuollon ammattilaisen tulisi tehdä, jos asiakas kertoo tällaisesta kokemuksesta?
”Kaikkein tärkeintä on kunnioittaa kokemusta. Jos ihminen muuten vaikuttaa hyvävointiselta, kokemus ei ole merkki mielenterveyden järkkymisestä. Rauhallinen kuunteleminen on keskeistä. Surevalta voi kysyä, haluaako hän keskustella asiasta lisää. Kokemuksen todellisuutta ei tarvitse arvioida – tärkeämpää on ymmärtää, mitä kokemus merkitsi. Jos kokemus on ahdistava, silloin toki tarvitaan tukea”, Mäkikomsi kertoo.
Hän muistuttaa myös, että turhaa medikalisointia tulisi välttää. Kokonaisarvio on oleellisinta.
Jos vertaistukiryhmässä jaetaan kokemuksia ja itsellä ei ole vastaavaa, se voi herättää kysymyksiä: oliko suhteessa jotain vialla? Tällöin on tärkeä ymmärtää, ettei kokemus ole mikään mittari.
Tutkimuksen kokemuksista Mäkikomsille jäi erityisesti mieleen niiden vaikuttavuus. Kokemukset eivät olleet tavallisia unia tai aistikokemuksia, vaan niissä oli voimakas tunnepoikkeama – ne olivat kuin toisenlainen todellisuus.
Selittämättömien kohtaamisten ymmärtäminen tulisi Mäkikomsin mukaan olla osa surevan tukemista. Suomessa surevia kohdataan useissa eri palveluissa, joissa ei välttämättä ole erityistä osaamista surevan tukemiseksi, saattohoitoa lukuun ottamatta. Järjestöt ja seurakunnat tekevät tärkeää työtä, mutta lisää osaamista tarvitaan, erityisesti sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille.
Hän toivoisi, että jokaisella olisi mahdollisuus käsitellä kokemuksensa turvallisesti. Suurin syy siihen, miksi kokemuksista ei kerrota, on pelko siitä, ettei tule otetuksi todesta.
”Olisi tärkeää, että surevalla olisi tunne siitä, että kokemuksista voi kertoa – ja että tulee kuulluksi”, Mäkikomsi summaa.
Vaikka kokemukset haastavat arkitodellisuuden rajat, ne eivät ole harvinaisia, vaan monille osa surun henkilökohtaista ilmenemistä. Surevilla tulee olla mahdollisuus ja lupa puhua niistä. Kuunteleminen, kunnioitus ja avoimuus ovat merkittävä osa surevan tukemista.
