Antti Edvart Hourula, Ukko, oli minulle ja muille läheisilleen rakas ja tärkeä ihminen. Käytän hänestä tässä puheessa nimeä Ukko, koska sitä nimeä hän halusi meidän lastenlasten itsestään käyttävän. Se oli yhteinen sopimus, joka tehtiin siinä vaiheessa kun perheemme muutti Ruotsista Hourupuhtoon Nivalaan. Muistan lapsuudesta, että osa koulukavereistani ihmettelivät nimitystä ja saattoivat pitää sitä jopa halventavana. Sitä se ei tietenkään missään tapauksessa ollut. Ukko oli ukko, isoisä ja viimeisinä vuosikymmeninään myös isoukko.
Minulla oli eräänlainen etuoikeus olla Ukolla kaverina maatilan töissä kaksi vuotta ennen kuin menin kouluun. Ukon sanoin:”En ole kunnallinen päivähoitaja vaan kunnollinen.” Ritva-äitimme oli opiskelemassa ja isämme Vilho Norjassa ja Ruotsissa töissä, joten minulle piti löytää hoitopaikka. Se löytyi Ukon ja Mummun huomasta.
Ukko oli kunnon mies – tavallinen ja hyvä mies. Tavallisuus ja kunnollisuus olivat hänen supervoimansa, jos tällainen latteahko, nykykielinen ilmaisu sallitaan. Parempaa paikkaa valmistautua kouluaikaan ei olisi voinut olla. Tarvittaessa Ukko nosti korkealle tallin seinälle pyöräni, jotta en olisi karannut maailmalle, ainakaan navetointiaikaan.
Isännät ja emännät piti kätellä rehdisti ja terävästi eikä saanut luimistella jaloissa tai selän takana. Maatilan töissä saatoin ottaa turvallisesti päiväunet traktorin hytissä tai mennä lämmittelemään talvella metsätöissä TVH:n miesten koppiin.
Tuplakahvit tulivat tutuiksi. Ne keitettiin aina päivän työt tehtyämme: minulle puoli kuppia kahvia ja puoli kuppia maitoa. Istuimme tuvan pöydän ääressä, kuuntelimme radiouutisia ja luimme lehtiä, joista, esimerkiksi Liitosta, Keskipohjanmaasta ja Nivala-lehdestä, en paljoa vielä ymmärtänyt. Mutta ymmärsin sen, että niissä on tietoa ympäröivästä maailmasta ja tapahtumista, joista radiossakin kerrottiin.
Kyselläkin sai. Muun muassa niinkin filosofista kysymystä, miten polut syntyvät? Ne syntyvät, kun me ihmiset niitä elämämme aikana kuljemme – kaikki tavallamme, Ukko muistaakseni vastasi pienelle ihmiselle, joka ihmetteli maailmaa ympärillään. Mielestäni se oli hyvä vastaus – elämästä yleensä.
Kouluun mentyäni minua harmitti suunnattomasti, että syksyn puinnit jäivät väliin koulupäivien vuoksi. Olin kyllä puolittain rehvakkaasti poikasena kysynyt, että ”antaako Ukko nuo lehmät minulle sitten kun hänestä tulee vanha”. Ehkä oli kuitenkin viisainta sittemmin käydä koulut kunnialla loppuun ja opiskella. Meistä Riihelän pojista, kuten kaikista jälkeläisistään, Ukko oli rehellisesti ylpeä. Koulujen käymistä ja lukemista hän piti suuressa arvossa.
Vasta aikuisiällä olen ymmärtänyt, miten äärimmäinen kasvun paikka hänelle oli se, että hänen isänsä kaatui Talvisodassa joulukuussa 1939 Pelkosenniemen taisteluissa. Ja samalla ymmärtää se, että maatila on nyt hänen, nuoren miehenalun, vastuulla. Voisi kuvitella, että tällainen kokemus olisi katkeroittanut ihmisen mielen, myrkyttänyt ajatukset tai nyrjäyttänyt vaatimaan veristä kostoa ase kädessä tulevissa sodissa. Ei saanut.
Sodista Ukko puhui aina silloin, kun se oli soveliasta, mutta ei koskaan kerskaillen. Hänen sotaväkiaikana maailma oli sellaisessa asennossa, että jokaista miestä ja naista tarvittiin Suomessa. Ukko oli kuitenkin ylpeä sotaveteraani ja aikanaan omassa jalkaväkikomppaniassaan myös sotaorpo, joita hän ei omana sotaväkiaikanaan monia tavannut.
Ukossa oli jotain ainutlaatuisen tervettä nöyryyttä elämää kohtaan. Hän oli viimeisen päälle Nivalan mies ja tämä pelkästään hyvässä mielessä ymmärrettynä. Maalaisliittolaisuus ja keskustalaisuus olivat hänen poliittisen ajattelunsa kulmakiviä. Mutta niilläkään arvoilla, kuten ei uskonnollisillakaan, hän ei koskaan pyrkinyt ylentämään itseään tai alentamaan muita ihmisiä. Onneksi hänen ei tarvitse enää nähdä sitä, miten Suomessakin isänmaallisia arvoja ryöstöviljellään surutta, historia unohtaen.
Lopuksi Sillanpään marssilaulun ensimmäinen säkeistö:
Kotikontujen tienoita tervehtien
Tämä laulumme kaikukoon,
Yli peltojen, vetten ja tunturien
Aina Hangosta Petsamoon.
Sama kaiku on askelten,
Kyllä vaistomme tuntee sen,
Kuinka kumpujen kätköistä, mullasta maan
Isät katsovat poikiaan.
Sinä tiedäthän veikko mun vierelläin,
Mikä retkemme tänne toi.
Ilomielin me riensimme sinnepäin,
Missä yhteinen kutsu soi.
Tapa tuttu jo taattojen
Nyt on hoidossa poikasten:
Kun on vaaralle alttiina syntymämaa,
Kotiaskaret jäädä saa.
Jens Oja
Kirjoittaja on Antti Hourulan lapsenlapsi
