Sirkka-äitimme menehtyi lyhyen sairauden uuvuttamana 3.9.2024 Kokkolan keskussairaalassa. Hän menehtyi 87-vuotissyntymäpäiväänsä edeltävänä päivänä. Äitimme oli vakavaan sairastumiseen saakka touhukas ja pirteä, vaikka ikää oli ehtinyt jo tulla ja elämänkokemusta karttua. Hän oli eläväinen esimerkki lappilaisesta vahvasta naiseudesta, jossa iästä kertovat numerot ovat todella vain numeroita. Elettynä oli lapsuus sota-aikana, lappilaisevakon elämää Himangalla, kotikylään paluu ja uuden rakentamista. Kaikissa elämänvaiheissa häneltä löytyi uskoa, että yhdessä jaksetaan ja yhdessä pidetään huolta toisistamme.
Äitimme ja Isämme Asko olivat pohjoisen ihmisiä, metsäsaamelaisten jälkeläisiä. Yhdessä he rakensivat meille lämminhenkisen kodin tuttuun Syväjärven kylään. Mieluusti he lähtivät yhdessä myös oranssina loistaneelle hillajängälle tai mökkilammelle hopeakylkisen siian pyyntiin.
Äitimme oli kiinnostunut luonnosta. Hän seurasi tarkasti luonnon kiertokulkua ja vuodenaikojen vaihtelua. Kevään ensimmäisen västäräkin kohtaaminen sykähdytti, joutsenen poikasen lähtö syksyllä toi haikeutta ja talvisen pörhistelevän punatulkun näkeminen ilahdutti. Me lapsetkin opimme arvostamaan luonnon kauneutta, tietämään mitä luonto voi antaa ja kuinka luontoa pitää aina kunnioittaa.
Koskaan äitimme ei unohtanut juuriaan, sukulaisiaan ja rakasta kotikyläänsä. Kotiseutua muisteltiin ja tulevia Lapin reissuja suunniteltiin, kun isän kuoleman jälkeen kotipaikaksi oli vaihtunut Kokkola. Yhteys pohjoiseen pysyi vahvana ja puhelin oli välillä kättä poltteleva, kun äiti lähimmäistensä kanssa vaihtoi kuulumisia ja kertoi omasta elämästään.
Äitimme teki työuransa kotikylässään ensin puhelinkeskuksen hoitajana sekä myöhemmin postitoimiston virkailijana. Hänen sosiaalinen luonteensa oli kuin luotu töihin, jossa hän kohtasi paljon erilaisia ihmisiä. Iloista hymyä ja aitoja sanoja riitti kaikkina päivinä ihmisille jotka olivat hänen asiakkainaan. Posti oli oman aikansa kylän elämän kohtaamispaikka, joka kokosi ihmisiä yhteen ja äitimme oli tuon pienen postin sydän. Äitimme eläköidyttyä monet ihmiset kertoivatkin kaipaavansa hänen avuliaisuuttaan, ystävällisyyttään ja avoimuuttaan. Äitimme oli myös todella pidetty työkaveri ja työantaja palkitsi hänet myös ansiokkaasta pitkäaikaisesta urastaan.
Sirkka-äiti oli aina kiinnostunut ihmisistä, kuulemaan toisten ihmisten iloista ja suruista ja jakamaan omaa elämäntarinaansa. Reilut viisi vuotta sitten kuollut Asko-isämme eli hänen muistoissaan kauniina ja hän jakoi mielellään tuon ainutlaatuisen muiston aviopuolisostaan myös tutustuttuaan uusiin ihmisiin.
Isän kuoltua äitimme muutti pysyvästi Kokkolaan. Jääminen pitkien etäisyyksien päähän palveluista rakkaaseen kotikylään ja isämme rakentamaan kotitaloon olisi ollut liian vaivalloista. Kodin hän loi uudestaan kauas isän hautapaikasta ja rakkaasta Lapista. Muutos oli iso, mutta avoin luonne helpotti uudessa alussa ja ystävällisiä ihmisiä löytyi läheltä. Naapureihin hän loi lämpimiä ystävyyssuhteita, jotka syvenivät vuosien varrella. Tervakartanon päivätoiminnan naisryhmästä löytyi mukavia ystäviä sekä mielekästä tekemistä. Äitimme muisti aina kehua myös ryhmän ohjaajia. Hän odotti uusia ryhmäpäiviä tuttujen keskuudessa, ja kesäkuinen keskiviikko jäi odottamatta viimeiseksi käynniksi kokkolalaisystävien luokse.
Äiti ystävystyi helposti välittömän luonteensa ansiosta. Lämmin ystävyyssuhde rakentui lähikaupan Sirpaan ja palvelutiskin Eijaan. Eijalle asiakkaasta tuli ystävä. Äitimme aitous ja heidän yhteinen rakkautensa pohjoiseen vahvistivat ystävyyttä. Eija viimeisessä kirjeessä äidillemme sairaalaan muisteli hänen valoisuuttaan, huumoriaan ja sielunkumppanuutta, jonka he olivat löytäneet molempien iloksi.
Sairauden jo edettyä pitkälle äitimme säilytti valoisan ja kaikkia kohtaan ystävällisen luonteensa. Hän ehti sairaalassa olonsa aikana tutustumaan lukuisiin uusiin ihmisiin. Äitimme puheliaana ja lähimmäisistä kiinnostuneena tutustui hoitavaan henkilöstöön lääkäristä aina laitossiivoojaan. Hän jakoi aina hymyn ja ystävällisen sanan eikä koskaan unohtanut kiittää avun antajaa.
Meille lapsille Sirkka oli maailman ihanin ja lämpimin äiti, joka antoi parhaat mahdolliset lähtökohdat oman elämän rakentamiseen. Äitiin pystyi luottamaan kaikessa. Hän totesi elämän vievän meitä muualle, mutta iloitsi opinnoista, töistä ja yrittäjyydestä. Siteet eivät katkenneet missään vaiheessa vaan vahvistuivat hänen muutettuaan lähemmäksi meitä. Äiti oli aina sydämessä ja lähellä. Hänen lähtönsä jätti sydämiimme suuren surun ja tyhjyyden, jota on mahdoton täyttää.
Äiti oli valontuoja. Hän kosketti sanoillaan, lämmitti puheillaan ja huomioi kuuntelemalla lähimmäisiään. Ihmiset todella pitivät Sirkasta ja kehuivat usein meille, miten iloa ympärilleen jakava ihminen hän on. Todella moni jää kaipaamaan Sirkan välittömyyttä. Ihmistä, jolta riitti sanoja jokaiselle ja jolle heinänkorsikin oli puhumisen arvoinen.
Äitimme siunattiin kauniissa Unarin kappelissa 20.9.2024. Hän sai viimeisen leposijansa isämme viereen lappilaisen luonnon ympäröidessä heitä Saiholammin rannassa.
Muistamme äitiä kiitollisuudella suuren kaipauksen keskellä.
Tapani Postila
Kirjoittaja on Sirkan poika.
