Monelle meistä kuolema on käsityksenä lopullinen ja peruuttamaton – tavallaan myös raskas kokemus. Läheisen poismeno tuo mukanaan surun ja kaipauksen juuri siinä hetkessä, kun aika loppuu. Itselleni kokemus läheisen kuolemasta oli juuri tällainen: luulin, ettei kuolemalla ollut minulle muuta annettavaa kuin menetys ja suru. Suru ja kaipaus kuuluvat hetkeen, joka tuntuu ajattomalta.
Ajan kuluessa – ja yllättävänkin nopeasti – surun keskellä ja kaipauksen täyttäessä mieleni huomasin, että elämääni alkoi virrata uusia asioita. Iloisia ja merkityksellisiä hetkiä, joita en ollut uskonut enää kokevani.
KUN kohtasin isoisäni poismenon pellon reunalla, paikassa, jossa olimme viettäneet aikaa lapion ja kaivurin kanssa, alkoivat ajatukset piirtyä mieleeni runon muodossa. Ne nousivat elämänkokemuksesta ja hetkistä, joilla oli syvempi merkitys kuin olin aiemmin ymmärtänyt. Silloin oivalsin elämän jatkumisen: kuoleman hetkellä syntyykin jotain uutta, uusi näkökulma. Elämänvirta alkoi kuljettaa minua ja toi mukanaan viestin, joka sisälsi toivoa. Herkkyyteni ja kiinnostukseni elämänkokemuksia kohtaan alkoivat näkyä tekstinä – tekstinä, jonka kirjoittamista en ollut uskonut osaavani.
KUOLEMA rohkaisi minua, aivan kuten kirjoitin edellisessä kolumnissani rohkaisun merkityksestä. Kuolema toi minulle toivoa, jota kaipasin. Valtava ikävä muuttui vähitellen voimavaraksi, joka kantaa minua eteenpäin. Kun kirjoitin runoja ja purin tunteitani sanoiksi, häpeän tunne alkoi hellittää otettaan, ja toivon tunne astui sen tilalle. Olin pitkään elänyt siinä luulossa, etten voisi ilmaista itseäni, mutta nyt tuo ilmaisu oli muuttunut lahjaksi, joka avautui minulle uudella tavalla.
KUOLEMA on salainen ystävämme. Mystikko, joka pitää meidät hereillä. Kuolema paljastaa meille lahjamme ja antaa meille aikamme. Se ei kysele turhia, se ei ymmärrä aikaa, mutta se ymmärtää elämää. Kuolemaksi muodostuu elämätön elämä, josta puuttuu tarina. Minun elämässäni kuolema käänsi uuden sivun ja antoi uuden suunnan.
Tulee kyynel silmään, kun katson kiveäsi.
Sanon ääneen sinun vahvaa nimeäsi.
Et kertonut, että lähdet täältä,
mutta annoit minulle oppeja maanpäältä.
Vaikka aika kulkee eteenpäin,
en koskaan unohda kättäsi näin.
Otin metsässä siitä kiinni monesti,
kun kaaduit kannon koloon useasti.
Ei piitattu siitä mitään,
vaan nauroimme ja noustessa sanoit:
”Näin sitä kaveria auttaa pitää.”
Jos et olisi ollut neuvomassa minua,
miten oisinkaan pärjännyt täällä ilman sinua.
Mikko Salmu
Kirjoittaja on elämällä kasvatettu maanviljelijä Merijärveltä