Raja voi tulla vastaan. Kuolemansairaan läheisen antama tuki voi loppua ja auttajan asettamat rajat voivat tulla lopulta vastaan.
Ikuisuusmedia haastatteli Maj-Lis -nimimerkillä esiintyvää länsisuomalaista naista. Naisen henkilöllisyys on Ikuisuusmedian tiedossa, mutta hän esiintyy tässä jutussa nimimerkillä aiheen arkaluontoisuuden ja sensitiivisyyden vuoksi.
Maj-Lisille kävi lopulta läheisen auttamisen suhteen niin kuin edellä jutun alussa kuvailtiin. Maj-Lisillä olisi ollut halua auttaa ja tukea läheistään, mutta auttajan voimat ehtyivät. Lopulta autettava läheinen kuoli. Hiipui pois.
Kuolemaan johtavaa sairautta (alkoholismi) sairastava läheinen hiipui avun ulottumattomiin. Asiaan vaikutti toki sekin, että läheinen oli asunut Suomen sijaan Välimeren maassa vuosikymmenten ajan, ja kasvotusten tapahtuneita kohtaamisia oli ollut vuosien kuluessa rajallinen määrä. Mutta kaikkea tämä ei kuitenkaan selitä.
”Hän jäi kiinni johonkin traumaan, joka oli ollut lapsuudenkodissamme. Hän ei päässyt ilmeisesti irti siitä. Lapsuudenkodissamme oli tietynlainen herätyskristillisyys. Hän halusi kauas pois siitä ympäristössä”, liikuttunut Maj-Lis kertoo Ikuisuusmedian haastattelussa.
”Hän eli jossain eri maailmassa kuin me muut. Jouduin itse myöntämään oman avuttomuuteni auttamisen suhteen. Vasta viisi päivää ennen hänen kuolemaansa sain tiedon siitä, miten vakava tilanne todella oli.”
MAJ-LIS kertoo, että vuosien varrella oli jonkin verran toivoa, että hänen välittämänsä tuki läheiselle olisi johtanut toivoon paremmasta, sairaudesta toipumiseen ja alkoholinkäytön loppumiseen – ainakin vähenemiseen. Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt.
Maj-Lis oli itse hakeutunut oman alkoholisminsa vuoksi vertaistuen piiriin. Hän kertoi avoimesti läheiselleen, että vertaistuki oli auttanut häntä toipumaan vakavasta sairaudesta. Tämä ratkaisumalli olisi voinut olla toimiva vaihtoehto myös Maj-Lisin läheiselle. Nimenomaan olisi voinut olla.
Maj-Lis kertoo, että osittain vieraassa yhteiskunnassa hänen läheisensä ei kokenut vertaistukea omakseen ja sellaiseksi, jonka avulla toipumisprosessi olisi todella voinut käynnistyä. Ulkomaalaisena naisena pääosin miehistä koostuneessa tukiryhmässä käyminen ei vain ottanut onnistuakseen.
Tässä vaiheessa Maj-Lis ei enää kerta kaikkiaan tiennyt, miten hän voisi enää auttaa ja tukea läheistään. Tavallaan hän oli tehnyt voitavansa, mutta tuloksetta. Tilannetta ei helpottanut sekään, että yhteydenpito läheisen kanssa oli muuttunut jokseenkin näennäiseksi.
”Hän ei ollut enää läsnä. Koin surua, en vihaa”, Maj-Lis sanoo.
Puhelinkeskusteluiden yhteydessä Maj-Lis joutui toistuvasti toteamaan, että läheinen on juovuksissa jatkuvasti vaikka muuta väitti ja antoi ymmärtää juomisen vähentyneen. Tilanne oli ajautunut täydelliseen umpikujaan.
MITÄ oli tehtävissä? Ei enää juuri mitään, Maj-Lis muistelee muutaman vuoden takaista tilannetta, eräänlaista päätepysäkkiä. Hän ei enää voinut oikeastaan auttaa mitenkään läheistään eikä enää jaksanut yrittää ymmärtää häntä. Raja oli tullut vastaan.
Henkilökohtaisen elämän vakavat tilanteet vaativat lähes kaikki Maj-Lisin voimat, eikä niitä enää juurikaan riittänyt alkoholiongelmaisen läheisen tukemiseen.
Maj-Lis kertoo, että hänen henkilökohtaisessa toipumisessaan auttoi se, että hänen läheisensä nostivat eräällä tavalla kätensä ylös ja jättivät Maj-Lisin itsensä ratkaistavaksi, halusiko hän todella toipua ja saada elämänsä takaisin raiteilleen. Kyse ei ollut suoranaisesta eristämisestä, mutta varsin kriittisestä hetkestä kuitenkin.
TÄTÄ ratkaisumallia Maj-Lis yritti viimeisenä keinonaan läheisensä kanssakin. Onnistumatta. Läheinen ei kyennyt koskaan todella tunnustamaan sairastavansa kuolemaan johtavaa sairautta.
Maj-Lisille jäi jäljelle suru, kaipaus ja pettymys. Pettymys läheisen kykenemättömyyteen tunnustaa tosiasiat.
”Suru jäi siitä, ettemme siskoina kyenneet olemaan läsnä toistemme elämässä. Ja ajatus siitä, että koska taustalla oli ehkä hyvin kauan juuri alkoholismi, ja ajatus siitä, kuinka paljon juuri se oli vaikuttanut ja etäännyttänyt. Sitten lopussa hän kyllä tunnusti ja tiesi, mutta suurin ongelma oli häpeä! Se, ettei alkoholismia hänen mielestä voi rinnastaa muuhun sairauteen (kunnialliseen sellaiseen), joten tilannetta piti piilottaa ulospäin. Ja se, miten häpeä lisäsi tuskaa: lisää alkoholia ja lisää häpeää. Noidankehä”, Maj-Lis muistelee silmin nähden liikuttuneena Ikuisuusmedian haastattelussa.
