Olin muutama vuosi sitten päivällä ottamassa nokkaunia ja vaivuin todentuntuiseen uneen. Siellä unessa olin kiipeämässä kohti taivasta. Pilvet verhoilivat ympäristöä ja oli loputon määrä askelmia ylöspäin. Kun olin kiivennyt askelmia aikani, niin huomasin valtavan kokoset puiset hienot ovet. Ovet olivat kuin tummahkon ruskeat paksusta puusta tehdyt. Ovet näyttivät pyöreä kulmaisilta ja vanhoilta. Kun olin oven kohdalla ja otin kiinni kahvasta, niin minulle tuli semmoinen olo, ettei nyt näitä ovia aukaista. Kohta heräsinkin sitten torkuiltani.
LUIN kerran juttua naisesta, joka oli ollut laivamatkalla. Laivamatkalla naisella oli ollut tuskainen elämänvaihe ja hän oli miettinyt elämänsä päättämistä. Hän oli kävellyt kannelle yksin ja etsnyti kohtaa mistä voi hypätä suoraan elämänsä päättymiseen. Viimeinen askelma oli ollut menossa, kun hänen takaa oli kuiskannut ääni: ”Älä hyppää, sinulla on vielä tehtävää maanpäällä.” Äimistyneenä nainen oli pysähtynyt ja perääntynyt takaisin kannelle. Hänen elämänsä oli muuttunut tuon tapahtuman jälkeen parempaan päin.
MONI ihminen on kokenut kuoleman rajakokemuksen. Siellä vastassa voi olla ystäviä ja rakkaita ihmisiä. Tai huntuun pukeutuneita henkisiä opettajia. Tuo kokemus on muuttanut ihmistä sisältä päin. Se on ikään kuin vaihtanut ihmisen elämänkatselmuksen. Jokaisella kokemus on ainutlaatuinen. Sitä ei voi odottaa tai ennakoida. Tai itse muuttaa, se on isommissa käsissä.
On paljon tallennettuja tietoja, kun joku on irtaantunut leikkauspöydällä kuoleman hetkellä ruumiistaan. Hän on nähnyt keitä on ympärillä ja mitä hänelle tehdään.
Isoisäni Toivo-pappa kertoi oman kokemuksensa myös, kun leikkauksessa oli käyty lähellä kuolemaa. Siinä hetkessä hän oli nähnyt isänsä pilviharson ympäröimänä ja isä oli samalla sannut: ” Toivo, tuu sinäki tänne, täälä on hyvä olla.” Sitten Toivo-pappa oli herännyt lääkärien ja hoitajien ihmeteltäväksi. Ei ollut vielä silloin sen aika.
KUN tutkin tallaisia kokemuksia ja luen siihen liittyvää kirjallisuutta, mieleeni nousee kokemukseni, kun kirjoitin ensimmäisessä kolumnissani Toivo-pappan kuiskaessa korvaani: ” Mikko, eiköhän se riitä.” Ja tuolloin koko elämäni muuttui kokemuksen jälkeen. Muisto tuosta on loputtoman kiehtovaa. Ja antaa meille jokaiselle toivoa elämäänsä.
On hyvä muistaa surun hetkellä läheisen poisnukkuessa, etteivät ne ole jäähyväiset. Vaan lupaus, että nähdään myöhemmin.
Kirjoittaja on elämällä kasvatettu maanviljelijä Merijärveltä