Mennään ajassa taaksepäin omaan peruskouluaikaan, jolloin muutitte kotipaikkakunnalleni asumaan ja tulit myös samaan kouluun. Oltiin muutaman vuoden ikäerolla, mutta ystävystyimme silloin ja ruvettiin käymään kylässä toisillamme. Tuli perjantai ja olit lähdössä isäsi luokse viikonlopuksi. Tulin myös yöksi.
Volvon kuorma-autoja oli isolla pihalla, ajosta tulleita. Oli satanut hivenen, ensi lumen maanpintaan. Isäsi oli kotosalla kahvia keittämässä ja puhui puhelimeen jonkun kanssa. Hän nauraa pärähytti iloiseen tyyliinsä. Samalla kuultiin, että on lähettävä laittamaan lumiaura kuorma-autoon paikalleen, kun lupaili lisää lumisadetta. Isäsi lämmitti meille karjalanpiirakoita. Laittoi reilusti voita ja juustoa niitten päälle. Joimme kahvit ja söimme eväät siinä perjantai-illan edellä.
ME POJANKOSSIT lähdettiin myös katsomaan, mitä ne ukot nyt suunnitteli touhuavansa hallilla. Aura oli laitettu paikoilleen ja lumisade lisäntyi iltaa kohden. Isäsi tuumasi, että on lähdettävä kokeilemaan, miten se lumi lentää.
Kiivettiin Volvon kuorma-auton kyytille. Isäsi pisti lippalakin lipan taaksepäin, aukaisi radion josta kuului Matti Eskon ”Rekkamies”. Poikasten vinkein kaasua polkien ja turbon vislauksen säveltä kuunnellen lähdettiin auraamaan tietä puhtaaksi.
”Rekkamies”-kappaleen sanoissa on kohta ”Viikkoja tiellä saan asfalttia niellä. Jo poikana päätin, mä oon rekkamies. On filmeissä tää tosimiesten työtä..”
Isäsi elämä oli rekkamiehen elämää. Ei hän muuta olisi halunnut tehdä, olihan se hänen intohimonsa.
Kaikki mitä tehtiin, tehtiin paremmin kuin hyvin. Isäsi periksiantamaton asenne, lempeä henki ja pojan kossin vinkeet veivät häntä elämässä eteenpäin täydellä kuormalla.
Kun isäsi oli kotosalla, hänen huumorinsa kokosi meidät ympärillensä.
Isäsi sydämessä oli tilaa monelle meistä. Muistan, kuinka ihailin hänen asennetta elämää kohtaan. Asiat tehtiin viimeisen päälle. Huumori, pojankossin vinkeet ja lempeä henki hohti hänen kasvoiltaan aina, kun tapasimme milloin missäkin.
VAIKKA ASIAT etenivät nopeasti ja isäsi elonpäivät vähenivät, elämän asenne ei kadonnut kasvoilta. Kun viimeinen päivä koitti, ja sain tiedon isäsi viimeisestä päivästä rekkamiehenä maanpäällä, tunsin valtavaa kiitollisuutta häntä kohtaan.
Kun pikkupoikana sain olla osa perhettänne, jää se mieleeni ikuiseksi ajoiksi. Mietin monesti silloin teillä käydessä, että tahdon tuon asenteen ja edes hivenen tuota poikasten vinkeitä omaankin elämääni jaettavaksi.
Ehkä se on toteutunut. Ainakin sen verran, että kuuntelen ”Rekkamiestä” ja käännän lipan taakse. Annan turbon vislauksen säveltää elämääni.
Hyvää matkaa Simo. Nähdään, kun minun kuormat on myös viety perille.
Kirjoittaja on elämällä kasvatettu maanviljelijä Merijärveltä