Hautausmaalla kulkijan kannattaa miettiä muuatta sivistyssanaa. Nostalgia tarkoittaa menneen ikävöintiä, ajallisen ja ajattoman kotiinpaluun kaipuuta, peruuttamattoman menetyksen tuskaa. Sana juontuu kreikasta, mutta kulttuurikäyttö ja taiteen nostalgisointi eivät alkaneet vielä antiikissa. Ilmiö tai häiriö kiinnosti vielä 1800-luvulla kallonkutistajia. Vanhassa sielutieteessä nostalgia oli mielisairautta kuten melankoliakin. Potilas kadottaa nykyisen järkensä, kun entisyys menee syvälle tunteisiin.
Nuo tunteet joskus oireilevat sairaan hyväksi kirjallisuudeksi. Esimerkiksi Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä pätee parantumattoman nostalgikon taudinkuvaan. Suomessa diagnoosin varma tapaus on Anders Ramsayn aikoinaan kuuluisa moniosainen muistelmateos Från barnaår till silverhår (Söderström & C:o 1904–1906). Käsissäni on ensipainos, jonka esilehti vakuuttaa suuriruhtinaskunnan sensuurin hyväksymäksi, mutta yhtä nostalgisia lienevät hiukan lyhemmät suomennokset Muistoja lapsen ja hopeahapsen.
ANDERS RAMSAY oli ylhäisaatelisen mahtisuvun vesa, jolle paraatiovi aukeni talouden, politiikan ja virkakunnan eliittiin. Nuorena hän kuohui hauskimpien tovereiden vifteissä ja seurapiirin kermojen kermassa. Hän peri mainetta, kunniaa, omaisuuksia, sivistystä ja urapolkujen vaihtoehtoja. Kaikki meni taivaan tuuliin.
Ramsayn elämä aaltoili myrskystä toiseen. Hän sai yliopistosta potkut 1855 maljapuheiden vuoksi niin sanotussa Töölön jupakassa. Ruukinpatruunana ja suurtilallisena Ramsay kariutui yli-investointeihin ja suhdanteisiin. J. V. Snellmanin rahapolitiikka ja tullien muutokset pilasivat hänen raudanvientinsä Venäjälle. Koettelemuksiin kuului haaksirikkoja ja tulipaloja. Ramsay nousi tuhkasta 1870-luvun taitteen saharyntäyksen puutavarakauppiaana. Sitten hän putosi taas lamaan ja konkurssiin. Keksijänä hänellä oli hyviä ideoita vettähylkivistä kankaista mutta onnea ei ollenkaan.
Ramsay analysoi itsensä ”fantasiaihmiseksi”. Vastoinkäymisten välillä fantasioita toteutuikin: herkuttelun, viinin ja laulun elämäntaidetta, matkailua, esteettisiä elämyksiä, vieraanvaraisuutta, valloittavia tuttavuuksia… Mutta matkanpäässä tuli seinä vastaan.
Ramsayn sosiaalinen asema murentui ja sääty-yhteiskunta ylipäätään hajoili. Afäärien umpikujasta ei ollut ulospääsyä. Moderneihin virkatöihin Ramsay ei kyennyt suomen kielen taidottomana.
MENEVÄISELTÄ herrasmieheltä (joka kenties silmiinpistävästi kommentoi miehistä kauneutta) olivat jääneet vaimo ja lapset hankkimatta. Vanheneminen teki kipeää. Tuttavapiiri oli enimmäkseen mullan alla. Anders Ramsay oli 1900-luvun alussa täysin unohdettu seitsemänkymppinen hopeahapsinen setä, joka eleli suvun almuilla. Hänellä ei ollut mitään muuta kuin muistonsa. Ja tarinointikyky, jota ystävät olivat kehuneet, silloin kuin heitä vielä elossa oli.
Yllättäen Ramsay käänsi elämäntaistelunsa voiton puolelle. Ilman kirjailijataustaa hän tarttui kynään ja kirjoitti muistelmat. Ne kelpasivat kustantajalle ja saavuttivat sensaatiomaisen suosion. Ikuisesta epäonnistujasta tuli vähän ennen kuolemaansa juhlittu kirjailija.
Ramsay kirjoitti hyvin kaunista ruotsia arkaaisella ortografialla ja polveilevin lausein. Tempo on hengästyttävä ja kiireetön, joka suuntaan kerkeävä. Ramsay paitsi muisteli itse myös lainaili siellä täällä tapaamiaan parhaita tarinankertoja.
TEOKSEN salaisuus sijaitsi kuitenkin syvemmällä. Ramsay satutti tiettyä tunnetasoa. Vanhus heittäytyi nostalgian vietäväksi ja otti eri-ikäiset aikalaiset kyytiinsä. Hänen ammoisessa lapsuudessaan ja nuoruudessaan asiat olivat – eivät paremmin – mutta joka tapauksessa toisin kuin 1900-luvun alun todellisuudessa.
Ennen oli Helsinki pienempi mutta eläväisempi.
Ennen oli akateemisuus vapaampaa ja rennompaa mutta oppivaisempaa.
Ennen oli työläisillä ahkerampi ote työhön mutta enemmän vapaa-aikaa.
Ennen olivat rahat vähissä mutta kulut olemattomissa.
Ennen olivat talot matalampia mutta huoneet avaria ja väliseinättömiä ja takat lämpimiä.
Ennen metsäteollisuutta peitti Suomea kaunis ”vihreä turkki”.
Ennen oli Suomen kulttuuri puitteeltaan niukkaa mutta luonnollista ja viehättävää.
Ennen sosialismia rahvas oli tasa-arvoista ja aatelissääty vielä tasa-arvoisempaa.
Ennen oli Pariisissa värikkäämpiä kahviloita ja siveämpiä grisetti-tyttöjä.
Ennen oli joutilailla dagdrivareilla tähdellisempää tekemistä.
Noinhan olivat näreet myös 1970–80-luvuilla, ennen intternettiä, ennen alkoholitonta olutta, ennen etätyötä, ennen ”varhaiskasvatuksen” ja koulujen paapomista, ennen sähköautoja, ennen vegaanista pöperöä, ennen älylaitteita, ennen sukupuoli-identiteettejä…! tuumii tämän kolumnin kirjoittaja. Ehkäpä hopeahapsiset ja hapsettomat ikätoverini ovat samaa mieltä? Vuonna 2025 on meininki jotenkin keinotekoista ja valjua.
NOSTALGIA ei ole valhetta eikä väärin muistamista. Nostalgia on kurottamista katoavaisuuteen ja kuolleen henkiin herättämistä.
Menneisyyttäkin edeltää aina jokin menneempi menneisyys. Koulupoika Anders Ramsayn Helsingissä 1840-luvulla on nostalgisia jäänteitä pikkiriikkisestä röttelökaupungista, joka vuonna 1808 oli palanut poroksi. Ylhäisimmät suvut degeneroituvat polvesta polveen ja sammuvat. Perniössä Mälkilän kartanossa elää mustanpuhuva leski murehtien miesvainaataan, jonka Kustaa III mestautti maanpetoksesta 50 vuotta sitten.
Nostalgia on pohjimmiltaan realismia. Nostalgikko tietää, että entisyys on poissa ja aina läsnä. Jokaisella hetkellä on ikiarvo, vaikka sekään ei kiinnity mihinkään.
OMASSA ELÄMÄSSÄ epäonnistuminen ja valttikorttien hukkaaminen syvensivät Ramsayn rintaääntä. Menestystarinoillakin on tietysti paikkansa muistelmakirjallisuudessa, mutta ne eivät samalla kipeydellä kietoudu kaikkein kadonneimman ajan etsintään.
Anders Ramsayn tuhkat lepäävät sukuhaudassa Kemiönsaaren Dragsfjärdissä. Jahka sinne kulkeudun, mietin, oliko Ramsay edes mikään epäonnistuja? Hänhän onnistui kirjoittamaan elämälleen rahtusen kuolemattomuutta. Muistelmateos pölyttyy (Pasilan varastokirjastosta sen tilasin) mutta saa yhä satunnaiset lukijansa. Useimmista 2020-luvun merkki-ihmisistä ei säily senkään vertaa, ehei, ei jäljenhäivääkään.
Kirjoittaja on historioitsija sekä Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa