Sodankylän vanhin asukas, sotaveteraani Kalle Sukuvaara, kuoli 3. tammikuuta 102 vuoden iässä. Hän nukkui rauhallisesti pois Hannuksenkartanossa.
Hänen lähtönsä tuntuu minulle ja monelle muulle suurelta menetykseltä. Ei vain siksi, että hän eli pitkän elämän, vaan siksi, millä tavalla hän oli osa muiden elämää.
Tapasin Suku-Kallen monta kertaa. Arjessa ja juhlassa. Työssä ja vapaalla. Hän ei ollut etäinen hahmo, vaan ihminen, joka pysähtyi juttelemaan, tervehti aina ja jonka seurassa oli kevyempi hengittää. Kun hän tuli vastaan, pilvet väistyivät. Se ei ole liioittelua, vaan kokemus, jonka moni jakaa.
Itsenäisyyspäivän juhlissa Suku-Kalle oli arvostettu vieras. Ei pelkästään ikänsä tai veteraanitaustansa vuoksi, vaan siksi, miten hän huomioi toiset. Hän kuunteli, kommentoi harkiten ja hymyili usein. Hänessä oli rauhaa ja viisautta, jota ei tarvinnut korostaa sanoilla.
Kalle Sukuvaara syntyi 27. kesäkuuta 1923 ja eli lähes koko itsenäisen Suomen historian. Vuonna 2025 hän osallistui yhä Sodankylän itsenäisyyspäivän tilaisuuksiin. Kesällä hän täytti 102 vuotta. Silti, kun hän puhui elämästään, yksi päivä nousi aina muiden yläpuolelle.
”Minulla on kaksi syntymäpäivää”, hän sanoi.
Toinen niistä oli 22. marraskuuta 1944.
Heinäkuussa 1944 Sukuvaara joutui rintamalla Neuvostoliiton sotavangiksi. Vapaus koitti vasta kuukausia myöhemmin. Vankeudesta hän puhui ilman suuria eleitä. Ei sankaritarinaa, vaan selviytymistä. Päivä kerrallaan elämistä.
”Ei siellä mietitty, miten tässä käy. Tehtiin se, mitä piti”, Suku-Kalle totesi minulle kerran.
Tserepovetsin vankileirillä arki oli karua. Työtä tehtiin sairaana, ruoka oli niukkaa ja kuolema läsnä. Hän kertoi tarinoita, mutta ei mässäillyt niillä. Hän ei rakentanut itsestään uhria eikä sankaria.
Kun ensimmäinen vankierä palautettiin Suomeen marraskuussa 1944, Sukuvaara oli mukana. Se päivä jäi elämään. Suku-Kalle juhli sitä joka vuosi. Ei äänekkäästi, vaan kiitollisuudella.
Sodan jälkeen hän eli Sodankylässä pitkän, tasaisen elämän. Hän seurasi maailman muutoksia, osallistui yhteisiin hetkiin ja säilytti myönteisen suhtautumisensa ihmisiin. Hänen huumorinsa oli lempeää, katse kirkas.
Nyt vain muisto on jäljellä. Yksi ääni hiljentynyt. Suku-Kallen merkitys ei ollut vain siinä, mitä hän koki, vaan siinä, miten hän eli kokemustensa kanssa.
Hän muistutti, että vaikeuksien jälkeenkin voi valita ystävällisyyden. Arvokkuus ei synny puheesta, vaan tavasta olla. Valo voi säilyä ihmisessä, joka on nähnyt pimeyttä enemmän kuin useimmat.
Minä jään kaipaamaan Suku-Kallea. Hänen muistonsa elää ja pilvet väistyvät, kun muistan häntä.
