Kun toimittaja Ina Mikkola kertoi sosiaalisessa mediassa suvun vanhimman poismenosta, vastaanotto oli lämmin ja koskettava. Yksi muistokirjoitus synnytti satoja reaktioita, kymmeniä henkilökohtaisia viestejä ja pitkän kommenttiketjun, jossa ihmiset pysähtyivät – eivät vain suremaan, vaan muistamaan.
Mikkolan ukin täti, Aleksandra, jota suvussa kutsuttiin Sanniksi, kuoli 105-vuotiaana torstaina 15. tammikuuta 2026. Hän oli syntynyt 30. elokuuta 1920 Ignoilassa, lampaiden karsinaan, kuten Mikkola kirjoituksessaan toteaa. Se lause pysäyttää jo yksinään. Siihen tiivistyy aikakausi, josta harva elossa oleva enää voi kertoa omalla äänellään.
Sanni oli Karjalan evakko. Sodan ja miehityksen kokenut nainen. Vankileirin, pommitusten ja menetysten todistaja. Hän hautasi elämänsä aikana puolisonsa sekä vanhimman ja nuorimman lapsensa. Mikkolan mukaan, huumori ei kuitenkaan jättänyt häntä edes kuolinvuoteella.
Juuri tuo ristiriita – koettu raskaus ja säilynyt valo – kosketti lukijoita.
Kommenttikentässä toistui yksi ajatus eri sanoin: Sanni vaikutti ihmiseltä, jonka läsnäolo jätti jäljen. Häntä kuvailtiin vilpittömän ystävälliseksi, empaattiseksi ja elegantiksi. Useampi kertoi muistavansa hänen kotinsa, jonka ovi oli aina auki, tai hänen tapansa kohdata ihminen kokonaan kiireettä.
Toimittaja Ina Mikkolan Instagramissa julkaisema muistokirjoitus keräsi paljon osanottoja ja pysäytti lukijat Sannin elämäntarinan äärelle. Kuva: Kuvakaappaus / Instagram: Ina Mikkola
MONI TARTTUI Mikkolan tekstiin henkilökohtaisesta kulmasta. Joku kertoi omasta 105-vuotiaaksi eläneestä mummostaan, toinen jakoi evakkosukunsa tarinan, kolmas huomasi kantavansa samaa nimeä. Yhteinen kokemus ylitti yksittäisen suvun rajat.
Yksi kommentti kiteytti monen tunteen: ”Olet saanut ihanan perinnön upealta ihmiseltä.”
Se ei viitannut esineisiin tai omaisuuteen, vaan asenteeseen. Tapaan olla, elää ja kohdata maailma.
Mikkolan muistokirjoitus ei ollut vain jäähyväinen. Se oli kuvaus sukupolvesta, joka oppi selviytymään vähästä, kantamaan menetyksiä ja jatkamaan eteenpäin ilman suuria sanoja. Sukupolvesta, jonka elämäntarina avautuu usein vasta silloin, kun se on jo päättynyt.
Erityisen vahvaksi tekstin tekee Sannin tapa hyvästellä. Otsa otsaa vasten, katse suoraan silmiin. Ele, jossa ei ollut kiirettä eikä etäisyyttä. Moni kirjoitti tunnistavansa tuon katseen omasta lapsuudestaan jonkun toisen, mutta silti saman.
Kun ihminen elää yli vuosisadan, syntyy helposti ajatus pysyvyydestä. Että hän on aina ollut ja aina on. Mikkola kirjoittaa tästä harhasta rehellisesti: kuolema ei yllätä, mutta se tuntuu silti mahdottomalta. Kuinka joku, joka on ollut ikuisesti, voi lakata olemasta?
Sannin viimeinen ohje suvulle oli yksinkertainen: pitäkää huolta toisistanne ja olkaa hyviä ihmisiä. Se ei ole suuri julistus, mutta ehkä juuri siksi se resonoi nyt niin laajasti.
Sosiaalisessa mediassa harva asia yhdistää eri-ikäisiä ja eri taustoista tulevia ihmisiä. Tällä kertaa yhdistävä tekijä oli muisto ihmisestä, joka eli pitkään, menetti paljon ja säilyi silti lempeänä.
Se on perintö, jota ei voi mitata vuosissa. Siksi se kosketti niin monia.
