Pitää vielä pintansa. Pakkanen vahvistaa. Lumi verhoaa vaippaansa. Pimeät hetket ryhdistävät.
Talven selkä on vahva. Joulukuun lopussa myrskysi ja talvi näytti vahvuuttaan. Kertoi, että kyllä täältä tuulta ja tuiverrusta riittää. Talven selkä kesti, ja kaatoi samalla metsäkaupalla puuta. Laittoi ihmisen tekeleet ja vempaimet koville. Pimensi taloja, kylmetti koteja. Sammutti valot.
Talven selkä on kylmä. Ei hikoile. Päinvastoin. Tammikuu teki siitä hytisyttävänä pakkasjaksona rautaakin lujemman. Talven selkä on talvista terästä.
Sään ennustajilta ja tietäjiltä olivat kylmästä kertovat sanat loppua kesken. Nosti talvi selkänsä pystyyn ja toppuutteli varhaisen kevään odottajia. Ei hellinyt pakkasen karaisema talven selkä. Kesti viikkoja kylmänä, ja talvi seisoi kuin hytisyttävä huutomerkki.
TALVEN SELKÄ vähät välittää toiveista. Kuuro on ja jäykkä, kun sen pään ottaa. Talven selän taipumista kuitenkin odotetaan ja toivotaan.
Pienetkin merkit huomioidaan. Joko aurinko lämmittää talon vierustaa? Onko luonto saanut ensimmäisen viitteen talven selän natinasta? Joko lintulaudan pikkulintu uskaltaa laulaa keväälle?
Talven selkä ei ole kalenteriin kahlehdittu. Pihalla pakkasen kylmettämiä varpaita heiluttava mittaa selän vahvuutta. Vieläkö talven selkä kestää helmikuun etenemisen? Vieläkö pakkanen paukuttaa talon rakenteita öisin?
Kylymä!, huudahtaa päiväkerhoon äitinsä käsipuolessa kiiruhtava lapsi. Tuttua on, mutta aina on lopulta talven selkä taittunut, miettii hiljaa askeltava vanhus narisevia askeleitaan kuunnellessa.
Jossain lumen alla maa valmistautuu taas elämään. Pakkasen kovettamakin sulaa vielä.
SILTI TALVEN SELKÄ kantaa enemmän kuin kylmyyttä. Sillä on oma paikkansa ja aikansa. Talvi on vuodenaika, jolloin moni hyvästellään.
Talven selkä on se joka kantaa pois läheisiä ja rakkaita. Kantaa elämän arvokkainta taakkaa. Tänäkin talvena monia tuttuja ja läheisiä on talven selkään lämmöllä ja rakkaudella hellästi asetettu.
Talven selässä on muistojen reppu. Kantamus joka sisältää muistoja. Talven selässä muistot kulkevat mukana, kun pakkasaamun kirpeys kutittaa nenää. Tulee mieleen. Lämmittää. Ajatus ihmisestä nyt jo edesmenneestä. Rakkaasta.
Hautausmailla askel vie tutuille paikoille, ja lumi tasoittaa haudat hetkeksi samanlaisiksi. Kynttilän liekki näkyy kauas pimeässä. Talvessa suru tuntuu usein selkeämmältä, paljaammalta.
Kun valo lopulta lisääntyy, niin talven selkä alkaa antamaan periksi. Natisee ja lopulta sulaa pois. Talven selkä jättää jälkeensä sen, mikä on kantanut meitä pimeimmänkin yli.
Kevät tulee. Kunnioittaa kaikkea sitä rakasta, minkä talven selkä on nähnyt lähtevän ja kantanut pois.
Kirjoittaja on Ikuisuusmedian päätoimittaja.