Punatiilikaupunki kosken varrella.
Tampere ei ole hiljainen kaupunki. Ei edes öisin.
Monta elämää. Monet kasvot. Monia tarinoita.
Koski pauhaa ja junat kolisevat. Jossain sivummalla joku kertoo nähneensä hahmon, joka ei kuulu tähän aikaan.
Rimma Erkon ja Artemis Kelosaaren kirja ”Aaveiden Tampere – Kummitustarinoita Tammerkosken rannoilta” (uudistettu 2. painos 2025) ei lähde liikkeelle kartanoista vaan ihmisistä. Tehtaista sekä sodan jäljistä. Sellaisista paikoista, joissa elämä on ollut kovaa ja nopeaa. Kuolema joskus vielä nopeampaa. Tamperelaisaaveista kertovan kirjan on kuvittanut Suvi Kari.
Tammerkosken varteen kasvanut kaupunki ei syntynyt rauhassa. Se syntyi työn ääneen ja muuttoliikkeeseen. Uutta väkeä tuli jatkuvasti. Kaikki eivät mahtuneet mukaan.
Ja sitten tuli vuosi 1918.
Sisällissota. Sota, joka ei oikeastaan koskaan lähtenyt. Arvet ja aaveet jäivät.
KIRJAN VAHVIMMAT hetket eivät ole yksittäisissä kummitusjutuissa vaan siinä pohjavirrassa, joka kulkee niiden alla. Ajatus siitä, että kaupungilla on muistinsa. Paikat kantavat.
Tullikamari. Teatteri. Pyynikki. Kalevankangas.
Nimiä, jotka kuulostavat arjelta. Kunnes tarina kertoo sieltä jotain muuta.
Ei tarvitse uskoa aaveisiin, että jokin jää vaivaamaan. Riittää, että tietää mitä näissä paikoissa on tapahtunut.
Tampereelle sisällissota jätti paljon tuskaa. Voittajia ja häviäjiä. Sellaista, mikä ei purkaudu siististi historian kirjoihin.
Sen vuoksi Tampereen kummitustarinat tuntuvat painavammilta. Ne eivät ole pelkkiä tarinoita. Ne ovat yrityksiä selittää jotakin, mikä ei oikein asetu. Sota, jonka kaikki haavat eivät suostu arpeutumaan. Kaikki eivät suostu jäämään menneisyyteen.
TAMPERE EI OLE pelkkää sisällissotaa. Ei myöskään kirja aaveista.
Kaupunki on myös kartanoita ja pihoja, joissa historia on hiljaisempaa, mutta sitkeää. Näsilinna. Hatanpää. Haihara. Ahlman.
Niissä kummittelu on toisenlaista. Hitaampaa. Katseita ikkunoissa. Askeleita, joita ei pitäisi kuulua.
Toisaalla on Finlaysonin tehdasalue. Amuri ja Pispala.
Siellä ei ole hienostuneita kummituksia. Vaan elämän makua, joka on ollut raskasta ja usein raakaa. Työläisten kaupunki ei peitä jälkiään. Tarinat jäävät kiertämään.
KAHDEN KIRJOITTAJAN ääni tuo tekstiin vaihtelua, mutta samalla mukaan hiipii toistoa. Samoja ajatuksia tarkastellaan useaan kertaan, hieman eri kulmista.
Kirja jättää todistamisen muille. Se on ehkä sen paras puoli.
”Aaveiden Tampere” kokoaa tarinat. Kaikki ei tunnu viimeistellyltä, eikä välttämättä tarvitsekaan. Joukossa on havaintoja, huhuja, tulkintoja. Osa horjuu. Osa jää kummittelemaan.
Juuri se tekee kirjasta kiinnostavan.
Kaupungin siluetti muuttuu. Piiput jäävät varjoon. Uudet rakennukset nousevat niiden ohi.
Mutta jokin pysyy.
Ehkä se on historia. Ehkä mielikuvitus. Vai aaveet?
Kirjan luettuasi voit kävellä illalla punatiilikaupungissa ohi paikan, jonka muistat kummitustarinoista. Vilkaiset taaksesi.
Varalta.
Lähde: Aaveiden Tampere – Kummitustarinoita Tammerkosken rannoilta, Rimma Erkko ja Artemis Kelosaari, kuvitus Suvi kari, Haamu 2025.
