Kuolemattomuus on vanha ihmisen haave. Sitä on etsitty uskosta, lapsista, maineesta, työstä ja muistosta. Jäljestä, joka ei katoaisi.
Christopher B. Jacksonin Kuolematon vie ajatuksen kylmempään ja oudompaan paikkaan. Näyttely ei katso kuolemattomuutta taivaan, hautakiven tai muistokirjoituksen kautta. Se katsoo ruumista. Näyttely on esillä 6. syyskuuta saakka.
Jackson on molekyylisolubiologian dosentti ja Helsingin yliopiston tutkija. Sen vuoksi Kuolematon ei ole tiedettä lainaavaa taidetta ulkopuolelta. Se syntyy paikassa, jossa solu, aineenvaihdunta, perimä ja ihmisen hauraus ovat muutenkin lähellä.
Näyttelyä varten Jacksonilta otettiin DNA-näyte. Se analysoitiin, ja genomisekvenssejä tulkittiin uudelleen algoritmin avulla. Taiteilijan fyysinen olemus on purettu osiin ja koottu takaisin toisessa muodossa. Soluja on monistettu. Kemiallisia jäämiä on sinetöity pysähtyneeseen tilaan.
Ajatus on kiehtova. Samalla se tuntuu levottomalta.
IHMISEN KUOLLESSA, läheisille jää yleensä muuta kuin biologiaa. Valokuva. Ääni muistissa. Käsiala vanhassa kortissa. Tuoksu vaatteessa, jos sitä ei ole vielä pesty pois. Kuoleman jälkeen ihminen pysyy lähellä juuri tällaisissa pienissä, epätarkoissa asioissa.
Kuolematon-näyttely kysyy, riittääkö aine? Jos solu jatkaa kasvuaan, jatkuuko ihminen? Jos DNA jää talteen, jääkö jäljelle minä vai vain ohje, jonka mukaan ruumis joskus rakentui?
Näyttelyssä tyhjä tuoli kutsuu vuoropuheluun taiteilijan läsnäolon kanssa. Se on vahva kuva. Tuoli kertoo poissaolosta, mutta samalla se väittää, että jokin on vielä paikalla. Ei henkenä, vaan materiana.
Teos Essential #1 kuuluu tähän maailmaan. Se ei ole vain kuva. Se on osa näyttelyä, jossa ruumis, perimä ja muisto alkavat liukua toistensa päälle. Ihminen ei ole enää pelkkä kasvojen, nimen tai elämäntarinan kokonaisuus. Hänestä tulee jälki, rakenne ja koodi.
Kuolematon ei tunnu lohduttavalta näyttelyltä. Sen voima on muualla. Se ei lupaa jälleennäkemistä. Se ei tarjoa pehmeää ajatusta siitä, että kaikki jatkuu ennallaan. Sen sijaan se näyttää, kuinka jotakin ihmisestä voidaan säilyttää, kasvattaa ja muuttaa taiteeksi.
Jälki ei ole sama kuin ihminen.
Siitä löytyy näyttelyn hiljainen suru. Meistä voi jäädä paljon: soluja, kuvia, dataa, esineitä ja nimiä. Mutta ihminen on aina enemmän kuin se, mitä hänestä voidaan erottaa ja tallettaa.
Kuolemattomuus jää lopulta kysymykseksi. Juuri siksi se vaivaa ja kiinnostaa.
