Kuolema koskettaa | Luutarhassa kuolema ei ole loppu – rakkaus kurottaa elävien ja kuolleiden välille

Kuoleman ja menetyksen kohtaaminen oli kulkenut Elena Vuoksiolan mielessä jo pitkään. Ajatus odotti sopivaa hetkeä ja muotoa.

Oululainen koreografi, ohjaaja ja kansantanssin tekijä Vuoksiola ohjaa Oulunsuun Nuorisoseuran Pähiät-kansantanssiryhmää, joka on valittu Vuoden kansantanssiyhtyeeksi 2026.

Kun säveltäjä Kaisa Ristiluoma tuli mukaan tekemään Pähiät-ryhmälle kokoillan teosta Oulun Euroopan kulttuuripääkaupunkivuoteen, pitkään mukana kulkenut ajatus alkoi saada muotonsa.

Syntyi Luutarha, kansantanssiteatteriteos rakkaudesta, kaipauksesta ja kuolemasta. Luutarha saa kantaesityksensä Oulun Kulttuuritalo Valveella 19. elokuuta. Esityksiä on kaikkiaan neljä 19.–21. elokuuta.

Vuoksiola ei halunnut tehdä kuolemasta synkkää eikä pelottavaa.

”Vaikka aihe on vakava, emme halunneet tehdä synkkää teosta, vaan sellaisen, jossa on myös lohtua, toivoa ja lämpöä”, Vuoksiola kertoo.

Teoksen maailmassa tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen välinen raja ei ole täysin suljettu. Ajatus nousee suomalaisesta kansanperinteestä, jossa kuolleet ja elävät eivät aina olleet toisistaan yhtä jyrkästi erotettuja kuin nykyisessä maailmankuvassa.

Vuoksiolaa kiehtoo mahdollisuus yhteydestä, joka ei välttämättä pääty kuolemaan.

”Nykyään kuolemaan tuntuu liittyvän ehdottomuus. Meitä kiehtoo ajatus siitä, että ehkä yhteys voi kantaa yli sellaistenkin rajojen, joita emme osaa selittää”.

Luutarha ei kuitenkaan tarjoa vastausta siihen, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Teosta tehdessä sen varsinainen ydin alkoi Vuoksiolan mukaan hahmottua muualla.

”Teosprosessin aikana valkeni myös, että Luutarha ei pelkästään ole teos kuolemasta. Se on ennen kaikkea rakkaustarina ja kertomus siitä, miten rakkaus ja yhteys ovat kuolemaakin suurempia”, Vuoksiola sanoo.

”Koen, että yksi niin minua kuin koko työryhmäämme motivoiva tavoite on pyrkiä omalla taiteellamme avartamaan ihmisten käsitystä esittävästä kansantanssista näyttämötaiteena, joka voi kertoa suuriakin tarinoita vaikkapa rakkaudesta ja kuolemasta”, kertoo oululainen tanssitaiteilija Elena Vuoksiola. Hän uudelleentulkitsee kansantanssin traditioita ja luo näyttämöille kantaaottavaa kansantanssitaidetta. Vuoksiola iloitsee esittävän kansantanssin ja -musiikin näkyvästä roolista Oulu2026-kulttuuriohjelmassa. Kuva: Pirkka Lepola

LUUTARHAN TARINA kerrotaan kansantanssiteatterin keinoin. Vuoksiolalle juuri liike antaa mahdollisuuden käsitellä kokemuksia, joiden ympärillä tavallinen puhe helposti hapuilee.

Hän on tehnyt aiemminkin teoksia vaikeista aiheista, kuten tahattomasta lapsettomuudesta, hylätyksi tulemisesta ja itseinhosta. Kansanperinteeseen kytkeytyminen antaa hänen mukaansa teoksille juuret, joiden varaan näyttämöllinen maailma voi rakentua.

Rakkaus, kaipaus ja menetys eivät myöskään ole pelkästään ajatuksia.

”Suuret tunteet ovat usein vahvasti kehollisia. Ne tuntuvat sisuskaluissa asti eivätkä suostu tulemaan määritellyiksi sanoilla, ainakaan täysin ja kokonaan. Silloin tarina ja tunne on kerrottava keholla – tanssilla”, Vuoksiola toteaa.

Luutarhan näyttämöllä nähdään yli 20 laulavaa kansantanssijaa. Suuri ryhmä antaa koreografialle mittakaavaa. Yksi ihminen voi hetkessä jäädä yksin, seuraavassa koko joukko voi vyöryä näyttämön halki.

Yhdessä kohtauksessa Kalmanväki saapuu noutamaan kuolevaa tämänpuoleisesta.

Kuolemaa ei rakenneta suurilla eleillä. Vuoksiola kertoo keskittyvänsä tanssijoiden kanssa hengitykseen, katseisiin, kehon asentoon ja ihmisten väliseen etäisyyteen.

”Ei tarvita dramaattista ilmehdintää. Aitous ja intensiiviseen läsnäoloon pyrkiminen on vaikuttavampaa”.

Liikkeen rinnalla teoksen maailmaa rakentavat Kaisa Ristiluoman säveltämä musiikki ja Mika Ryynäsen valosuunnittelu.

LUUTARHA nimenä herättää jo tunteita. Teoksen nimi kantaa mukanaan vuosisatoja.

Luutarha on Mikael Agricolan aikaan käytetty hautausmaata tarkoittava sana. Suomen kieleen se ei lopulta vakiintunut, vaikka sitä käytettiin vielä 1700-luvulla.

Vuoksiolan mukaan juuri sanan ikä ja sointi alkoivat vetää puoleensa.

”Minua kiehtoi myös se, miten sana sisältää sekä kuoleman ja kehollisuuden että kasvun mielikuvia. Luutarha tuntui oikealta sanalta kiteyttämään teoksen ydintä”, hän kertoo.

Kuoleman maailma ei syntynyt työhuoneessa yksin.

Vuoksiola ja Ristiluoma tekivät teosprosessin alkuvaiheessa pitkiä kävelyitä Oulussa. Maisemat Nallikarista Intiön hautausmaalle alkoivat kulkeutua musiikkiin, käsikirjoitukseen ja koreografiaan.

Erityisen tärkeiksi muodostuivat kävelyt hautausmaalla.

”Hautausmaakävelyiden herättämät tuntemukset ja keskustelut auttoivat luomaan raameja teokselle ja sille, mitä oikeastaan haluamme teoksella sanoa”.

Kaiken ei ole tarkoitus näkyä yleisölle suoraan. Maisemat, tarinat ja kansanuskomukset rakentavat teoksen taakse näkymättömän kerroksen, jonka esiintyjät tuntevat.

Suomalaisen kuoleman historiaan ja vanhoihin uskomuksiin perehtyessä vastaan tuli myös Kalmanväki.

Luutarhassa se on unohdettujen vainajasielujen kasvoton joukko.

Kalmanväki ilmestyy kuolemaa ennakoivana voimana ja johdattaa vainajia tuonpuoleiseen. Vuoksiola antoi sille vielä uuden tehtävän: joukko toimii viestinvälittäjänä elävien ja kuolleiden rajalla.

”Tai mistäpä minä tiedän. Ehkäpä Kalmanväessä on oikeastikin samanlaisia romantikkoja kuin näyttämöteoksessamme”, Vuoksiola sanoo.

Vuoden 2026 kansantanssiyhtyeenä palkittu Pähiät on harjoitellut Luutarhaa Oulunsuun Pirtin tunnelmallisessa, yli 100 vuotiaassa talossa viime syksystä lähtien. Ryhmässä tanssii reilu parikymmentä 20–50-vuotiasta kansantanssin pitkän linjan harrastajaa. Kuvassa etualalla Marita Oja (selin) ja Päivi Pakkanen. Kuva: Pirkka Lepola

LUUTARHA EI KERRO katsojalle, mihin pitäisi uskoa.

Vuoksiolalle on tärkeää jättää kuoleman ympärille tilaa. Jokainen tulee katsomoon omien kokemustensa, menetystensä ja käsitystensä kanssa.

Taiteen tehtävä voi olla pienempi kuin vastauksen antaminen. Samalla paljon vaikeampi.

”Jos voimme taiteen avulla tarjota edes pienen lohdun tai avata uuden tavan ajatella kuolemaa, olemme onnistuneet. Jo se, että yleisö pysähtyy ajattelemaan tai liikuttuu teoksesta, on meille kaunis onnistuminen”, Vuoksiola kuvaa.

Luutarha kantaa mukanaan tavoitetta näyttää, mitä suomalainen esittävä kansantanssi voi nykyään olla.

Vuoksiola haluaa ravistella käsitystä kansantanssista vain menneisyyteen katsovana perinteenä.

Tässä teoksessa se ottaa käsiteltäväkseen aiheen, joka ei vanhene.

Rakkauden. Menetyksen.

Rajan, jonka äärellä sanat loppuvat.