UKK. Kolme kirjainta. Muuta ei tarvita.
Nuo kolme kirjainta muodostavat lyhenteen, jonka käytännössä jokainen viime vuosituhannella syntynyt ja hiukankin historiaan perehtynyt suomalainen tunnistaa.
UKK. Urho Kaleva Kekkonen. Suomen pitkäaikaisin presidentti.
Se presidentti, joka oli vallan kahvassa kiinni 25 vuotta, 10 kuukautta ja 26 päivää. Loppuvaiheessa ote kahvasta saattoi olla jo hiukan löystynyt.
Kekkonen kuoli 31. elokuuta 1986 Helsingissä, kotonaan Tamminiemessä. Hän oli syntynyt Pielavedellä 3.9.1900. Kuolemasta tulee kuluneeksi 40 vuotta.
Oman lapsuuden ja nuoruuden presidentti. Ei niitä muita ollut. Vain Kekkonen. The Presidentti. Kekkoslandian keisari. Meidän Urkki.
Hänen nimensäkin tuntui jämäkältä maan isäksi: Urho Kaleva Kekkonen. Urho, kuin valmiiksi pystytetty patsas. Kaleva, kuin kansallinen maisema. Totta kai Kekkonen kruununa.
Urkki kansan keskuudessa, kun meidän pressasta puhuttiin hymyssä suin. Sitten, kun vakavoiduttiin ja idästä tuuli kylmästi muistettiin puhua Tamminiemen herrasta eli herra Tasavallan Presidentistä.
LAPSENA AJATTELIN, että tuo kaljupäinen mies suurissa silmälaseissaan on meidän presidentti ikuisesti. Mielessä pilkahti, ettei tuon miehen paikkaa voi kukaan täyttää. Ajatuskin kummastutti.
Suomi ilman Kekkosta olisi ollut kuin leijona vaakunassa ilman turkkia ja miekkaa.
Mustavalkoiseen televisioruutuun tuo vakavailmeinen mies tuli kertomaan kuinka maa makaa, kuinka naapurin kanssa eletään ja kuinka valtiolaivaa ohjataan tyvenessä sekä tuulessa. Välillä valkoinen karvareuhka päässä tai palmuun kiiveten.
Valtiollinen Yleisradiokin hehkutti Presidentti Kekkosen 75-vuotissyntymäpäivänä: Urkki, mies kovaa tekoa, lujaa merkkiä, täyttää 75 vuotta.
Vaalitkin tuntuivat olevan mallia: Kekkonen, Kekkonen…
Ainoa? Kuolematon?
Ei sentään.
KOULUSSA Kekkonen oli alati läsnä. Koulun käytävällä mustavalkoisessa virallisessa kuvassa Kekkonen oli pitkän ja arvokkaan kuvarivin maata johtaneiden kärjessä. Oli niitä muitakin, mutta Kekkonen oli istuva presidentti.
Kekkosen välillä ylimaalliseksi mennyt kehuminen karahti itsellä ensimmäisen kerran epäuskoisuuden karilla, kun opettaja kertoi, että Kekkonen pystyy lukemaan kirjat pelkällä silmäilyllä.
Itse olin vasta joku aika sitten oppinut lukemaan, ja pidin mahdottomana, että Kekkoseenkaan tieto uppoaisi pelkkiä sivuja kääntelemällä.
Näin rysähti nurin oma henkinen Kekkos-mielikuva.
Sitten tuli Kekkosen 80-vuotispäivä. Maan isän syntymäpäivää juhlittiin jos jonkinmoisilla seremonioilla läpi maan. Runoja väsättiin ja pieniä Suomen lippuja teippailtiin seiniin, josko Kekkonen ehtisi syntymäpäiviltä käymään meidänkin koulussa. Ei valitettavasti ehtinyt. Ei kyllä oma syntymäpäivärunokaan aivan infernaaliseen hehkutukseen yltänyt.
Televisiossa ja radiossa esiteltiin Kekkosta edestä ja takaa. Puheita, ajatuksia, tekoja ja tuumauksia. Nuoruutta ja aikuisuutta. Poissa oli puhe 80-vuotiaan ikääntymisestä tai presidentin terveysongelmista.
Kotiin tulleessa aikakausilehdessä oli tekstiä ja kuvia aukeamakaupalla juhlivasta presidentistä. Lehteä silmäillessä silmiin tarttui lause, joka sai mielikuvat rapisemaan ja pani epäilemään jutun kirjoittajan järkeä. Hävetti hänen puolestaan.
Syntymäpäiväjuttuun oli kirjoitettu, että 80-vuotiaalla presidentillämme oli hyväkuntoisen 40-vuotiaan terveys.
Silloin pomppasi pahasti. Olinhan nähnyt televisiosta, kuinka presidentti oli jo hauras vanhus. Eivät sitä muuksi muuttanut mitkään ylisanat ja kehua vuotavat jutut. Ei vaikka hänestä kirjoitettiin kuin valtiollisesta luonnonvoimasta.
Siinä oli tunkkaiseksi muuttunutta ajan henkeä. Presidentti ei vain johtanut maata, vaan hänen piti näyttää kestävän paremmin kuin muut.
Ei ollut Kekkonenkaan mikään luonnonvoima. Ei kuolematon vaan ihminen.
Kykyineen ja vikoineen.
Kekkonen. Urkki.
UKK.
Kirjoittaja on Ikuisuusmedian päätoimittaja.