Elga Sesemann matkusti puolisonsa, taiteilija Seppo Näätäsen kanssa vuonna 1964 Intiaan.
Näätänen oli vakavasti sairas. Matkalta hän ei enää palannut Suomeen. Hän kuoli Intiassa ja hänet haudattiin Bangaloreen.
Elga Sesemann (1922–2007) oli Viipurissa syntynyt suomalainen taidemaalari ja yksi 1940-luvulla esiin nousseista omaleimaisista ekspressionisteista.
Ateneumin Modernit klassikot: Elga Sesemann -näyttely on avoinna elokuuhun 2027 saakka. Näyttely esittelee Sesemannin tuotantoa 1940-luvun omakuvista ja kaupunkinäkymistä myöhempiin, entistä unenomaisempiin ja pelkistetympiin teoksiin.
Näätänen oli Sesemannille puolison lisäksi lähes kahdenkymmenen vuoden ajan tärkeä työtoveri ja keskustelukumppani. He olivat opiskelleet yhdessä ja rakentaneet Ruovedelle Elkalan ateljeekodin.
Näyttelyn kuraattorin Anu Utriaisen mukaan puolison menetys näkyi myös Sesemannin taiteessa.
”Seppo Näätäsen kuoleman jälkeen menetyksen analyysi muuttui yleisestä eksistentiaalisesta pohdinnasta henkilökohtaiseksi kokemukseksi”, Utriainen sanoo.
Silti olisi liian helppoa jakaa Sesemannin tuotanto aikaan ennen ja jälkeen puolison kuoleman.
Kuolema oli ollut siellä paljon aikaisemmin.
SESEMANN OLI vasta 17-vuotias, kun hänen isänsä Edgar Sesemann kuoli vuonna 1939. Pian tämän jälkeen sota vei perheeltä myös tutun elinympäristön Viipurissa ja Tienhaarassa.
Menetykset seurasivat toisiaan.
Utriaisen mukaan jo Sesemannin 1940-luvun tuotannossa näkyvät yksinäisyys, poissaolo, kuolema ja sodanjälkeinen melankolia. Teoksissa on autioita kaupunkinäkymiä, tyhjiä sisätiloja, kasvottomia henkilöitä ja omakuvia. Yksi varhaisista teoksista on nimeltään Kuollut tyttö.
Puolison kuolema ei siis tuonut kuolemaa uutena aiheena Sesemannin maalauksiin.
”Menetyksen kokemus ja sen käsittely on mielestäni yksi Sesemannin tuotannon tärkeimmistä tulkinta-avaimista”, Utriainen sanoo.
Mustat linnut ja tyhjät tuolit kuuluvat Elga Sesemannin myöhemmän tuotannon poissaolon kuvastoon. Ateneumin Modernit klassikot: Elga Sesemann -näyttelyn kuraattorin Anu Utriaisen mukaan ne voidaan nähdä kuoleman, poissaolon ja erilaisten rajatilojen symboleina. Elga Sesemann: Nimetön (1972). Yksityiskokoelma. Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen.
PUOLISON KUOLEMAN jälkeen menetykselle alkoi kuitenkin löytyä uudenlaisia kuvia.
1960-luvun puolivälin jälkeen Sesemannin teoksissa yleistyvät enkelit. Mukaan tulevat mustat linnut ja korpit, temppelit, tyhjät huoneet ja irralliset huonekalut. Erityisesti tuolit toistuvat.
Utriainen kuvaa muutosta niin, että poissaolo saa aiempaa konkreettisempia muotoja.
”Joku on ollut paikalla, mutta ei ole enää”.
Ajatus näkyy yksinkertaisimmillaan tyhjässä tuolissa.
Huone on olemassa. Tuoli on paikallaan. Ihminen puuttuu.
Sesemann oli käyttänyt enkeliaihetta jo ennen Näätäsen kuolemaa, joten niitä ei voi yksiselitteisesti selittää puolison menetyksellä. Utriaisen mukaan enkelit kuitenkin yleistyvät teoksissa pian vuoden 1964 jälkeen.
Yksi näyttelyn kannalta keskeisistä teoksista on Joutilaat enkelit vuodelta 1966. Utriainen pitää sitä todennäköisesti suorimmin Näätäsen kuoleman jälkeiseen vaiheeseen liittyvänä työnä.
Enkelit voi hänen mukaansa nähdä välittäjinä elävien ja kuolleiden maailman välillä.
Enkelihahmot yleistyivät Elga Sesemannin teoksissa pian Seppo Näätäsen kuoleman jälkeen. Joutilaat enkelit liittyy kaikkein suorimmin puolison kuoleman jälkeiseen vaiheeseen. Elga Sesemann: Joutilaat enkelit (1966). Yksityiskokoelma. Kuva: Kansallisgalleria / Hannu Pakarinen.
MUSTAT LINNUT kuuluvat puolestaan länsimaisen taiteen vanhaan kuoleman kuvastoon. Niihin on liitetty kuolemaa, sielun matkaa ja erilaisia rajatiloja.
Sesemannin teoksissa ne asettuvat samaan maailmaan enkeleiden kanssa.
Vuoden 1972 Nimetön-teoksessa mustien lintujen rinnalla ovat tyhjät tuolit. Utriainen nostaa sen yhdeksi teokseksi, joissa kuoleman ja poissaolon kuvasto on erityisen selvästi nähtävissä.
Tulkinnassa on silti syytä olla varovainen.
Sesemann ei itse jättänyt jälkeensä laajaa selitystä siitä, että tietty lintu, tuoli tai enkeli merkitsisi juuri kuollutta puolisoa.
”En ole löytänyt lähteitä, joissa Sesemann olisi suoraan ja laajasti analysoinut Seppo Näätäsen kuoleman vaikutusta omaan taiteeseensa”, Utriainen sanoo.
Yhteys puolison kuoleman ja myöhemmän kuvaston välillä syntyy elämäkerrallisten tietojen, teosten ajoituksen ja myöhemmän tutkimuksen kautta.
Sesemann puhui kuitenkin yleisemmin kuolemasta, sielun katoamattomuudesta ja olemassaolon mysteeristä.
Tutkimuksessa on nostettu esiin myös Erkki Melartinin ajatus, johon Sesemann itse viittasi haastattelussa: kuolema ja syntymä eivät ole yksiselitteisiä loppuja ja alkuja, vaan saman jatkumon osia.
SURUA EI VOI LUKEA Sesmannin teoksista yksinkertaisena värikoodina.
Puolison kuoleman jälkeisessä tuotannossa osa maalauksista on värikkäitä ja runsaita, osa lähes mustavalkoisia. Utriainen näkee kaksijakoisuudessa jotain surun liikkeestä: välillä etsitään lohtua, välillä menetys täyttää näkökentän.
1970-luvun lopulta alkaen värit vähenevät vielä selvemmin. Sesemann alkoi käyttää itse sekoittamaansa syvää mustaa.
Utriainen ei kuitenkaan liitä tätä suoraan surutyöhön.
Sesemann itse kertoi myöhemmin yksinkertaisesti kyllästyneensä väreihin. Kyse saattoi siis olla ennen kaikkea taiteellisesta muutoksesta.
Rajaus on tärkeä. Kaikkea Sesemannin myöhemmässä tuotannossa ei pidä selittää yhden kuoleman kautta.
”Menetyksen kokemusta voi mielestäni pitää koko taiteellista tuotantoa jäsentävänä ja ohjaavana teemana”, sanoo Ateneumin Modernit klassikot: Elga Sesemann -näyttelyn kuraattori Anu Utriainen. Kuva: Kansallisgalleria / Jenni Nurminen.
MENETYS PALASI myös maisemaan. Sesemann maalasi myöhemmässä tuotannossaan yhä uudelleen Tienhaaraan liittyviä näkymiä: junia, sähköpylväitä, ratakiskoja, muuntajia ja lapsuudesta tuttuja ympäristöjä.
Ne eivät Utriaisen mukaan ole vain maisemamuistoja.
Niissä voi nähdä paluun menetettyyn maailmaan.
Yksi Utriaisen esiin nostamista teoksista on ajoittamaton Nimetön, joka on todennäköisesti 1960-luvulta. Samasta teoksesta tuli myöhemmin Sesemannin elämäkertaromaanin Kuvajaisia – erään omakuvan taustamaisemaa kansikuva.
Teoksessa kohtaavat lapsuudenkodin ympäristö, evakkous, lähteminen ja ajan kuluminen.
Sesemannin taiteessa aika ei muutenkaan tunnu aina kulkevan suorana viivana. Menneisyys voi tulla samaan kuvaan nykyhetken kanssa. Unet ja muistot sekoittuvat todellisuuteen. Huone avautuu toiseen tilaan, arkinen esine irtoaa tavallisesta merkityksestään.
Utriainen puhuu epälineaarisesta ajasta.
Mennyt ei ole kokonaan mennyt.
Kuollut ihminen ei ole läsnä, mutta poissaolosta jää näkyvä jälki.
MYÖS ISÄN KUOLEMAAN Sesemann palasi vuosikymmenten jälkeen.
Vuonna 1968 valmistunut Isän kuolema käsittelee Edgar Sesemannin kuolemaa lähes kolmekymmentä vuotta tapahtuman jälkeen.
Teos osoittaa samalla, kuinka pitkä muisti menetyksellä voi olla.
Lapsuudessa koettu isän kuolema, kodin ja yhteiskunnallisen aseman menetys, sota ja Viipurin jääminen rajan taakse eivät kadonneet taiteilijan tuotannosta vuosien mukana. Ne saattoivat vaihtaa muotoa ja tulla esiin uudessa yhteydessä.
Utriaisen mukaan on mahdollista ajatella, että Näätäsen kuolema aktivoi uudelleen jotakin samasta menetyksen kokemuksesta, jota Sesemann oli käsitellyt jo nuorena.
”Menetyksen kokemusta voi mielestäni pitää koko taiteellista tuotantoa jäsentävänä ja ohjaavana teemana”.
Elga Sesemannin taiteessa kuolema ei lopulta ole vain yksi aihe muiden joukossa. Se näkyy siinä, mitä kuvista puuttuu.
Ihmisessä, joka ei enää istu tuolilla. Kodissa, johon ei voi palata. Maisemassa, joka jäi rajan taakse.
Puolisossa, joka jäi haudatuksi toiselle puolelle maailmaa.
