Eeva Soivio on näyttelijä ja kirjailija, joka on työskennellyt muun muassa KOM-teatterissa ja Ryhmäteatterissa sekä tehnyt rooleja televisiossa ja elokuvissa. Näyttämö on ollut hänelle työpaikka vuosikymmenten ajan – ja siellä hän joutui myös poikkeuksellisen lähelle omaa kuolemaansa.
Huhtikuussa 2023 Soivion sydän pysähtyi kesken teatteriesityksen. Sydän oli pysähtyneenä lähes neljä minuuttia ennen kuin hänet saatiin elvytettyä. Kokemus muutti hänen suhdettaan sekä elämään että kuolemaan.
Myöhemmin hän kirjoitti tapahtuneesta omakohtaisen esikoisromaaninsa Kertaalleen kuollut, joka ilmestyi Gummerukselta vuonna 2025.
Kuolema ei ollut Soiviolle vieras asia ennen omaa sydänpysähdystäkään. Lapsena kuoleman lopullisuutta oli mahdoton hahmottaa, ja isovanhempien kuolemaa pystyi vielä ajattelemaan lohdullisen ”jonnekin” siirtymisen kautta. Kaikki muuttui, kun hänen 17-vuotias veljensä katosi laivalla. Kuolemasta tuli kohtuuton, raaka ja arvaamaton.
Oma käynti kuoleman eteisessä muutti näkökulmaa jälleen. Soivio kuvaa kokemusta pelottomaksi. Kuolema näyttäytyy hänelle nyt hetkenä ja haihtumisena, jonka jälkeen on jotakin aivan muuta – jotakin, mitä hän ei haluakaan tietää etukäteen liian tarkasti. Tietämättömyys saa säilyä.
Hänen vastauksissaan kuolema ei silti muutu kevyeksi asiaksi. Läheisille jäävä kaipaus ja kipu ovat edelleen todellisia. Kun Soivio lähettää ajatuksissaan viestin itselleen kuolinvuoteelle, siinä ovat mukana hänen poikansa ja ajatus omista hiukkasista heidän sydämissään.
Ikuisuusmedia esitti Eeva Soiviolle kymmenen kysymystä kuolemasta. Vastauksissa puhuu ihminen, joka on käynyt kuoleman eteisessä mutta ei väitä tietävänsä, mitä oven toisella puolella lopulta on
1) Mitä ajattelet kuolemasta?
Kauniita asioita. Sanoinkuvaamatonta rauhaa ja hiljaisuuttaa. Siirtymistä lempeään kehruuseen. Kehruuseen, joka johdattaa minusta jäävän energian hellällä hurinalla ihmeelliseen hyvyyteen. Jotain, mikä ei vertaudu enää mihinkään täällä olevaan. Täysin pelottomana, meitä kaikkia kohtaavana hetkenä.
2) Miten ajattelusi kuolemasta on muuttunut ajan myötä?
Lapsuudessa sen ajattelu omalle kohdalle oli utopistista. Kuoleman lopullisuus tai minkään lopullisuus oli silloin liian iso ajatus kantaa, mahdoton hahmottaa. Kun isovanhemmat lähtivät, selitettiin meille, että he saavat elää yhdessä taas siellä ”jossain”. Silloin se tuntui lohdulliselta. Pystyin mielikuvittelemaan heidät ”sinne jonnekin”. Kun oma veljeni katosi laivalla ollessaan 17 vuotias, mitään lohdullista ei ollut enää tarjolla. Se oli ainoastaan epäreilua ja musertavaa. Kellään ei ollutkaan enää sanoja. Kuolema olikin kohtuuton, raaka ja täysin arvaamaton niittäjä. Ja sitä se todella on! Aina meille, jotka tänne jäämme kaipaamaan, jotka saamme kannatella sen sattumanvaraisuutta koko sielullamme.
Kyllähän lopullisuus vielä tänäkin päivänä, viisikymppisenä, nujertaa kaikki ymmärryksen rajamaastot tai älyn ja viisauden valjastamat laskelmat, mutta sen ymmärtämättömyyden hyväksyminen auttaa päästämään irti siihen liittyvästä kontrollista. Omalle kohdalle kuoleman eteisessä käynti antoi suhtautumisessa siihen ehkä lahjoista suurimman. Sain kokea, että se on kaikkea muuta kuin pelottavaa ja utopistista. Se on hetki. Haihtuminen. Ja sitten on jo jotain aivan muuta. Jotain mielettömän kaunista.
Kaipuuta ja kipua tänne jääville se ei kuitenkaan poista.
3) Uskotko, että tietoisuus kuolemasta muokkaa ihmisen elämää enemmän kuin ymmärrämme?
Kyllä me varmasti sen läsnäolon hyvinkin ymmärrämme, vaikka emme sitä aktiivisesti koko ajan ajattele. Uskon, että ihminen peilaa paljonkin kaikkea tekemistään suhteessa kuoleman läsnäoloon ja ajatukseen siitä, miten paljon aikaa mahtaa olla vielä jäljellä. Huomista ei ole kenellekään luvattu, mutta pidämme silti sitä usein itsestään selvänä. Meillähän on aika konservatiiviset oletukset ja määreet, mitä mihinkin ikään mennessä on täytynyt saada aikaiseksi tai saavuttaa. Sitä kaikkea ajaa tietoisuus ajasta eli kuolemasta. Ja vaikka aikaa ei periaatteessa kenelläkään ole. Kukaan ei sen mittaa etukäteen tiedä, eikä kukaan ole sitä meille kenellekään pystyvä kertomaan, istuu lopun vääjäämättömyys kuitenkin aina jollain kotimme portaalla.
4) Mitä tapahtuu mielestäsi kuoleman jälkeen?
Sitä en voi tietää. Ja niin on hyväkin. Olisi kamala ajatus, jos tietäisin siitä liikaa, edes vähän. Jos tietäisin, kököttäisi kuolema varmasti hyvinkin tiiviisti mieleni vieressä. Haluan ehdottomasti säilyttää tietämättömyyden ja tunteen suloisesta kehruusta.
5) Miltä kuolema näyttää, jos sitä katsoo avaruuden perspektiivistä?
Varmasti hyvin sattumanvaraiselta. Silti monissa tapauksissa itsestään selvältä, väistämättömältä, mahdottomilta paikoilta selvitä. Tulee hurjalla tavalla mieleeni valtava karttapallo, jossa siellä täällä valot äkkiä sammuvat ja samaan tahtiin myös syttyvät. Kuolema ja syntymä kulkevat samaa sattumanvaraisuuden kaavaa. Mutta karttapalloa ajatellen ja avaruudesta katsellen valojen välke on ehdottomasti kiivaampaa pallon toisella puoliskolla!
6) Ajatteletko, että maailmankaikkeudessa on jotain pysyvää, vai onko kaikki lopulta katoavaista?
Ymmärrän hyvin ajatuksen energiasta ja siitä, ettei tämä elolliseen olentoon pakkautunut syke ja sielu voi noin vain hävitä. Ymmärrän myös hajanaisen häilyvästi ajatuksen mustasta aukosta, joka imee kaiken energian tuhotakseen sen. Jokin ”kaatopaikka” tai ehkä kauniimmin loppusijoitus tuolle energiallekin täytyy varmasti olla, muuten emme saa enää henkeä sen keskellä. Jotain toivottavasti jää. Jotain, jolla voimme paikata rikki mennyttä tai pimeyteen kadotettua ja kun se jokin on loppuun kulutettu, annamme tilaa uudelle.
7) Jos saisit lähettää itsellesi viestin kuolinvuoteelle, mitä haluaisit sanoa?
Muistuta poikia hiukkasistasi heidän sydämissään.
8) Onko sinulla ajatus siitä, millaista kuolemaa toivoisit itsellesi-ja miten se heijastaa tapaasi suhtautua elämään?
Tietenkin, jos toivoa voisi, lähtisin ennekuin menetän kaikki muistoni ja läheiset ihmiset päästäni ja mielestäni. Ennen valtavia kipuja. Nopeasti, mutta ei enää seuraavalla ja toivottavasti viimeisellä kerralla, kuitenkaan ihan noin ison yleisön edessäJ Ja tietenkin eniten toivon, että kaikki elämäni rakkaat voivat hyvin, kun heidät tänne jätän. Sillä muuta merkityksellistä tapaa tuskin on suhtautua, kuin että tärkeintä on rakkaus.
9) Miten haluat tulla haudatuksi?
Silloin kun minut haudataan tai maailmankaikkeutta ajatellen toivottavasti poltetaan, en ole enää haluni kanssa täällä.
10) Mitä luulet ihmisten sinusta muistavan sadan vuoden kuluttua kuolemasi jälkeen?
Ehkä jotkut oman alani ihmiset muistavat ”sen jonkun näyttelijän”, jonka sydän pysähtyi keskelle näyttämöä. Tai sitten ei. Lapsenlapsenlapsenlapset katsovat jotain hologrammia vanhoista kuvatiedostoista ja kysyvät ”kukas tää olikaan?” Tai sitten ei.
