Pyhäinpäivän iltana Virolahden kirkkomaalla oli pimeää. Liisa Kaski oli matkalla konserttiin, mutta poikkesi ensin sytyttämään kynttilän isoisovanhempiensa haudalle. Hän pääsee käymään siellä harvoin, varsinkaan kekrin aikaan.
Syrjäisellä hautausmaalla pimeys tuntui erilaiselta kuin kaupungissa, jossa keinovalo pitää sen loitolla.
”Syrjäisessä kalmistossa pimeyden, valon, ajan ja rajallisuuden painon tuntee toisella tavalla kuin valosaastuneemmissa paikoissa”, Kaski kertoo.
Tuo vuosien takainen ilta on yksi niistä kokemuksista, jotka Kaski tunnistaa esikoisromaaninsa Marras taustalta. Kirja ei kuitenkaan syntynyt tietoisen suunnitelman tuloksena. Hänen mukaansa tarina ja sen tapahtuma-aika tulivat mieleen ikään kuin valmiina.
”Marras ilmestyi tajuntaani sellaisenaan, eli en varsinaisesti valinnut sen enempää tarinaa kuin sen sijoittumista kekriin. Mutta jälkeenpäin kyllä tunnistan hetkiä ja oivalluksia, jotka ovat epäilemättä vaikuttaneet asiaan”, kirjailija muistelee.
Liisa Kasken esikoisromaani Marras (SKS Kirjat, 2026) on myös ehdolla vuoden 2026 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.
Virolahden kirkkomaalla historia ulottuu kauas. Keskiaikainen kivisakasti on seissyt vuosisatojen ajan vaihtuvien puukirkkojen rinnalla. Paikka on nähnyt myös valtakuntien rajojen siirtymisen.
Romaanissaan Kaski kurottaa vielä varhaisempaan aikaan, jolloin sakastiakaan ei ollut rakennettu. Kekrin maailmassa menneisyys ja nykyhetki eivät kuitenkaan ole jyrkästi erillään. Aika voi venyä ja taipua, vuosisatojen takaiset ihmiset tuntua olevan lähellä.
Romaanin päähenkilö Valpuri sai nimensä Kasken isoisoäidiltä, vaikka kuvitteellinen Valpuri eli satoja vuosia tätä aikaisemmin. Kirjailijan oma sukuhistoria kulkee näin mukana kertomuksessa.
”Ehkä voi siis sanoa, että kekrin aika itsessään on romaanin alkupiste”, Kaski miettii.
Vuonna 2026 ilmestynyt Marras sijoittuu syksyn viimeisiin päiviin. Metsän laidalla asuvan Valpurin luokse saapuu tuntematon, pahoin kylmettynyt mies, jota nainen pitää kiertävänä kerjäläisenä. Valpuri ottaa vieraan kotiinsa ja tarjoaa hänelle ruokaa ja lämpöä. Mies jää tupaan viikoksi. Tuo vanhan ja uuden vuoden väliin sijoittuva aika muuttaa molempien elämän.
Vasta vuosia myöhemmin Valpuri kertoo tapahtumista veljelleen Sigfridille, dominikaanimunkille. Sisarukset katsovat maailmaa eri tavoin. Valpurin elämässä loitsut, laulut ja vanhat uskomukset ovat luonnollinen osa arkea. Sigfrid puolestaan tulkitsee maailmaa teologisen oppinsa ja kirjoitetun tiedon kautta.
Kasken romaanin taustalla elää vanha käsitys siitä, että kekrin aikaan myös kuolleet saattoivat tulla käymään.
KUOLLEET EIVÄT vanhan kansan uskomuksissa välttämättä kadonneet läheistensä elämästä hautaamisen jälkeen. Heidän ajateltiin jatkavan olemassaoloaan tuonpuoleisessa, mutta yhteys eläviin saattoi säilyä. Kekri oli yksi niistä ajankohdista, jolloin tämän yhteyden uskottiin olevan erityisen vahva.
Maatalousyhteiskunnassa kekri merkitsi satokauden ja vanhan vuoden päättymistä. Sadonkorjuu oli takana, talven varalle oli kerätty ruokaa ja luonnon vuotuinen kierto lähestyi käännekohtaa.
Juhlaan kuuluivat runsaat ateriat ja erilaiset enteet. Samalla uskottiin, että näkymättömän maailman asukkaat saattoivat liikkua tavallista lähempänä ihmisiä.
Vainajien uskottiin voivan palata entisiin koteihinsa. He eivät aina olleet pelottavia vieraita, vaan talon entisiä asukkaita, sukulaisia ja ihmisiä, joiden kanssa oli eletty samaa elämää.
Kaski tuntee erityisen hyvin suullisesti välittyneen runoperinteen. Sen kuvaama suhde kuolleisiin näyttäytyy hänelle läheisempänä ja mutkattomampana kuin nykyinen suhtautuminen.
”Omaa manalle mennyttä emoa ikävöidään pidäkkeettä, ja kuollutta rakastettua luvataan suudella yhtä intohimoisesti kuin ennenkin, jos tämä vain palaa kotiin. Suru on julkista. Muistajaisateria syödään koko yhteisön kesken, siis elävät ja kuolleet yhdessä”, Kaski sanoo.
Kuollutta läheistä ei siis muistettu vain hiljaa omassa mielessä. Ikävää saatettiin ilmaista avoimesti, ja vainajalla oli edelleen paikkansa yhteisössä.
Läheisyyden rinnalla kulki kuitenkin pelko. Se näkyy Kasken mukaan etenkin enteissä, kummitustarinoissa, rituaaleissa ja erilaisissa kielloissa, joilla ihmisten käyttäytymistä ohjattiin.
Erityisen suuri pelko saattoi liittyä kuoleman hetkeen ja siihen, mitä ihmiselle tapahtui sen jälkeen.
Kasken mukaan kuolevan pahimpia pelkoja oli joutua kuolemaan yksin vieraalla maalla, vieraiden ihmisten ympäröimänä tai täysin ilman inhimillistä saattoväkeä. Ilman kunnollisia hautausriittejä vainajan pelättiin jäävän harhailemaan elävien ja kuolleiden maailman väliin.
Hautausriiteillä pyrittiin turvaamaan vainajan siirtyminen tuonpuoleiseen. Samalla haluttiin varmistaa, ettei kuollut palaisi rauhattomana kulkemaan entisille asuinsijoilleen.
Yksinäinen kuolema saattoi siis merkitä muutakin kuin läheisten poissaoloa viimeisillä hetkillä. Jos kukaan ei ollut huolehtimassa kuolevasta ja hänen hautaamisestaan, myös hänen kuolemanjälkeinen kohtalonsa saatettiin nähdä uhattuna.
Suuri, lehdetön puu kiteyttää Liisa Kaskelle marraskuun kauneuden. Hänen esikoisromaanissaan Marras luonnon vuodenkierto, kuolema ja menneiden sukupolvien läsnäolo kietoutuvat yhteen. Kuva: Liisa Kaski
KEKRIN SAUNASSA ei vanhojen uskomusten mukaan kylpenyt pelkästään talon elävä väki. Perinnetiedoissa kerrotaan vainajille lämmitetystä saunasta ja heille varatusta ateriasta. Tuonpuoleisesta saapuville vieraille haluttiin tarjota mahdollisuus nauttia lämmöstä ja ruuasta rauhassa.
Tavat vaihtelivat alueittain ja aikakausittain, mutta niiden taustalla oli käsitys siitä, että vainajia kuului kohdella asianmukaisesti. Kuolleille osoitettu vieraanvaraisuus oli myös tapa ylläpitää suhdetta ihmisiin, joille talo oli aikaisemmin kuulunut.
Kaski näkee tällaisissa perinteissä jotakin olennaista entisajan suhtautumisesta kuolemaan.
”Kuulostaa ehkä ristiriitaiselta, mutta kuolema oli yhtä aikaa sekä kouriintuntuvampi että häilyvämpi kuin nykykulttuurissa.”
Parinsadan vuoden takaisessa Suomessa kuolema tuli useimmille tutuksi jo lapsuudessa. Ihmisiä kuoli kotona, samoin eläimiä. Kuolemista ei voinut kokonaan piilottaa eikä siirtää syrjään jokapäiväisestä elämästä. Sen näkeminen kuului arkeen, vaikka kokemus saattoi olla raskas ja pelottava.
Samalla kuoleman lopullisuus ymmärrettiin toisin kuin nykyisessä arkiajattelussa. Kuollut oli poissa elävien joukosta, mutta suhteen häneen ei välttämättä ajateltu päättyneen.
”Kuolinriittien tarkoitus oli varmistaa hyvä siirtyminen täältä tuonilmaisiin, ja hyvän siirtymän merkki oli nimenomaan se, ettei vainaja palannut holtittomasti kummittelemaan vaan pysyi enimmäkseen siellä missä pitikin”, Kaski toteaa.
Vainajaa ei siis toivottu takaisin milloin tahansa tai miten tahansa. Läheistä ei silti tarvinnut unohtaa.
”Mutta ei läheinen vainaja kadonnut lopullisesti minnekään. Kekri ja muut muistajaispäivät olivat tapa hallitusti vaalia suhdetta elävien ja kuolleiden välillä”, Kaski sanoo.
VANHA KANSANUSKO ja kristinusko eivät muodostaneet kahta täysin toisistaan erotettua maailmaa.
Kaski pitää tärkeänä oikaista käsitystä, jonka mukaan suomalaisesta kansanperinteestä voisi löytää aivan lähimenneisyydestä alkuperäisen, kristinuskosta koskemattoman pakanallisen menneisyyden.
”Monesti törmään nykysuomalaisissa varmaankin Kalevalan pohjalta syntyneeseen väärinkäsitykseen, että meillä on ihan tuossa kädenojennuksen päässä jokin ’puhdas’ pakanallinen menneisyys”, Kaski kertoo.
Hänen mukaansa vanhimmassakin talteen saadussa suomalaisessa kansanperinteessä näkyvät jo kristilliset vaikutteet. Uskonnolliset käsitykset eivät korvanneet toisiaan yhdellä kertaa, vaan sekoittuivat ja kerrostuivat ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Esimerkiksi vanhoissa loitsuissa näkyy katolisen ajan vahva Neitsyt Marian kunnioitus.
Tämä näkyy myös Marras-romaanin henkilöissä. Valpuri ei elä kristinuskon ulkopuolella, vaikka hänen käsityksensä uskosta poikkeavat teologisesti koulutetun veljen ajattelusta. Hän on oppinut uskonsa ja tapansa äidiltään ja isovanhemmiltaan sekä kuulemalla saarnoja ja katselemalla kirkon kuvia. Sigfrid puolestaan on saanut dominikaanimunkin teologisen koulutuksen.
Sisarusten ero ei siis ole siinä, että toinen uskoisi ja toinen ei, tai edes siinä, kumpi on kristitty. He ovat oppineet ymmärtämään maailmaa eri tavoin.
Kasken mukaan kansanuskolle on ollut tyypillistä uusien uskonnollisten käsitysten sulauttaminen paikallisiin tapoihin. Oppinut kristinusko puolestaan on pyrkinyt yleispätevyyteen, paikallisten rajojen ylittämiseen. Tämä ero näkyy myös siinä, miten Valpuri ja Sigfrid suhtautuvat ympäröivään luontoon.
Liisa Kasken esikoisromaani Marras (SKS Kirjat, 2026) vie lukijan kekrin aikaan, jolloin elävien ja kuolleiden maailman välisen rajan uskottiin ohenevan. Romaanissa menneet sukupolvet, vanhat uskomukset ja ihmisen suhde maahan kietoutuvat yhteen. Liisa Kaski on ehdolla vuoden 2026 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.
MAA KÄTKEE kuolleet mutta antaa myös elämän. Tässä Kaski näkee yhteyden kekrin kahden merkityksen välillä. Juhla päätti satokauden, mutta oli samalla vainajien muistamisen aikaa.
”Yhdistävä tekijä on maa, joka kätkee kuolleet ja toisaalta luo ja ruokkii elämää.”
Vanhan maatalousyhteiskunnan ihmiselle maa merkitsi paljon muutakin kuin omistettavaa tai viljeltävää aluetta. Siitä saatiin toimeentulo, mutta siihen liittyivät myös edeltävien sukupolvien elämä ja kuolema. Paikkaan kiinnittyivät suvun muistot, työt, kertomukset ja hautapaikat.
Kaski halusi romaanissaan tutkia ihmisen suhdetta juuri tällaiseen paikkaan. Sellaiseen, jossa hänen omat vainajansa ovat läsnä ja jossa suvun historia ulottuu kauas menneisyyteen.
”Jos sukupolvien ketju jatkuu syvälle maan uumeniin ja menneet polvet mielletään yhä läsnäoleviksi, suhde itse maahan on väistämättä syvempi kuin se on meillä nykyään”, kirjailija pohtii.
Ajatus maan muistista liittyy Kasken mielessä myös Suomen lähihistoriaan. Hän nostaa esille kaksi 1900-luvun suurta muutosta, jotka katkaisivat monen suomalaisen yhteyden kotiseutuunsa ja sukunsa menneisyyteen: Karjalan menetyksen sekä 1960-luvulta alkaen kiihtyneen kaupungistumisen ja yhteiskunnan rakennemuutoksen.
Karjalasta lähteneiden oli jätettävä taakseen kotinsa ja usein myös paikat, joihin oman suvun vainajat oli haudattu. Kaupungistuminen puolestaan vei ihmisiä pois kyliltä, maatiloilta ja maisemista, joissa heidän sukujensa historia oli kulkenut sukupolvien ajan.
Kaski näkee molemmissa muutoksissa myös kuolemankulttuuriin ulottuvan menetyksen. Hänen tulkintansa mukaan suuri osa suomalaisista menetti suoran yhteyden omaan maahansa, juuriinsa ja vainajiinsa. Hän katsoo, ettei tämän muutoksen merkitystä ole vieläkään kunnolla käsitelty.
”Väitän, että emme ole oikein vielä edes aloittaneet tämän kansallisen trauman purkua.”
Jos ihminen menettää paikan, johon hänen sukunsa historia on kiinnittynyt, myös muistaminen muuttuu. Hauta voi jäädä rajan taakse tai toiselle puolelle Suomea. Lapsuudesta tuttu maisema muuttuu vieraaksi, eikä seuraavalla sukupolvella välttämättä ole siihen enää samanlaista suhdetta.
”Maa muistaa haavansa, ihminen voi leikkiä muistamatonta, muttei loputtomiin”, Kaski sanoo.
SURU ON Kasken mielestä nykyisin yksityisempää kuin ennen. Vanhat kuolemaan liittyvät rituaalit saattoivat koota suvun ja yhteisön yhteen. Nykyään suru jää helposti yksittäisen ihmisen kannettavaksi, vaikka kuolleita muistetaan ja surua näytetään myös julkisesti.
”Ainakin suru on yksityistynyt ja yksinäistynyt, siitä huolimatta, että olemme vanhojen tilalle kehittäneet uusia julkisen suremisen tapoja, sanomalehtien aikakaudella kuolinilmoitukset ja nyttemmin vaikkapa sosiaalisen median päivitykset”, Kaski arvioi.
Kuolinilmoitus, muistokirjoitus, hautausmaan kynttilä tai verkossa julkaistu muistoviesti ovat kaikki tapoja muistaa kuolleita. Muodot vaihtuvat ajan mukana, mutta samalla muuttuu myös se, keiden kanssa suru jaetaan.
Surevaa ympäröivä yhteisö ei välttämättä ole enää samanlainen kuin aikaisemmin.
Kaski ei ajattele, että kuolemanrituaalit olisivat pysyneet menneinä vuosisatoina muuttumattomina. Hän suhtautuu varauksella myös väitteeseen, jonka mukaan kuolemankulttuuri muuttuisi kaikkein hitaimmin. Hautaustavat ovat vaihdelleet eri aikoina, samoin ihmisten suhde vainajiin. Joskus on korostunut läheisyys, toisinaan pelko.
Vanhojen tapojen katoaminen ei myöskään tarkoita, että ihmiset lakkaisivat tarvitsemasta rituaaleja. He kehittävät niiden tilalle uusia.
Kaski onkin enemmän huolissaan yhteisöllisyyden kuin yksittäisten perinteiden katoamisesta.
”Tarvitsemme rituaalejamme. Mutta jos rituaalista riisutaan yhteisö, jäljelle taitaa jäädä pelkkä neuroosi. Ehkä enemmän siis kannan huolta yhteisyyden kuin itse tapojen katoamisesta.”
Ajatus palauttaa kekrin maailmaan, jossa vainajille varattiin paikka yhteisessä pöydässä. Perinteessä oli kyse uskomuksista, mutta myös yhteisön tavasta kohdata menetys. Suru ei ollut vain lähimpien omaisten asia. Kuolema kosketti myös ympärillä eläviä ja sukupolvien ketjua, johon jokainen kuului.
Nykyinen pyhäinpäivä on erilainen juhla. Kynttilät syttyvät hautausmailla, ja moni pysähtyy muistamaan kuolleita läheisiään. Vainajille ei enää tavallisesti kateta aterioita tai lämmitetä saunaa, mutta tarve muistamiseen on säilynyt.
Kasken vuosien takainen käynti Virolahden kirkkomaalla kertoo tästä omalla tavallaan. Yksi kynttilä vanhalla haudalla, hetki pimeässä ja ajatus ihmisistä, jotka ovat eläneet kauan ennen häntä. Kokemus on jäänyt elämään myös romaanissa, jossa vuosisatojen etäisyys menneisiin sukupolviin ei tunnu ylittämättömältä.
Kekrin ja pyhäinpäivän merkitys ei Kasken mielestä lopulta riipu vain siitä, millaisia tapoja kuolleiden muistamiseen liittyi. Hänelle tärkeintä on pysähtyä ajattelemaan elämän kulumista ja ihmisen rajallisuutta.
”Kekrin–pyhäinpäivän ydin on minusta ihmisen ajallisuuden ja rajallisuuden muistaminen. Elämässä oikeasti merkityksellisiä asioita ei mitata kvartaaleissa vaan luonnon sykleissä”, Kaski muistuttaa.
Lähdeteos: Liisa Kaski, Marras. SKS Kirjat, 2026.
