Kauan sitten, muistaakseni professori Timo Vihavaisen suosituksesta, hankin tämän tykkänään unohdetun teoksen: Maaorjuudesta bolshevismiin. 1–2. Vapaherra N. E. Wrangelin muistelmia. Suomentanut Toivo T. Kaila. WSOY 1922.
Kirjoittajan nimi tuskin sanoo enää mitään kenellekään. Hänen poikansa Pjotr Wrangel on tunnetumpi: Venäjän sisällissodan valkoinen komentaja, joka viimeisenä kukistui Krimillä 1920. Baltiansaksalainen Wrangel-suku tuotti vuosisatojen mittaan valtavasti marsalkkoja ja kenraaleja Ruotsin, Preussin ja Venäjän valtakuntiin. Muuan Carl Henrik Wrangel johti hattujen sodan suomalaiset Lappeenrannassa 1741 hirvittävään teurastukseen.
Mutta tuo ei liity lainkaan kolumnin aiheeseen. Se on lapsen kuolema. N. E. Wrangel kirjoitti muistelmissaan kenties lohduttomimmat sanat, jotka kirjahyllystäni löytyvät.
AATELISMIES N. E. Wrangel omisti suurtiloja sekä työskenteli 1800-luvun lopulla teollistumisen ja liikenteen läpimurroissa. Hän keräsi taidetta ja matkusti Länsi-Euroopassa. Raha-asiat ja Venäjän valtion vaiheet heittelehtivät, mutta avioliitto ja kolmelapsisen perheen elämä olivat onnelliset. Ensimmäisen varjonhäivän heitti erään ”tylsämielisen” (mielipuolen) ennustus äidille: nuorimmaisenne ei elä kauan.
Wrangelien kuopus Vsevolod sairastui kurkkumätään. Se hellitti, mutta jatkui jollain jälkitaudilla tai keuhkotuberkuloosilla. Tässä isän kuvaus, jonka lukemista en oikeastaan suosittele.
”Iloinen, elämänhaluinen poika oli käynyt hiljaiseksi, miettiväiseksi. Tuntien lapsen sielullaan meidän levottomuutemme hän koetti näyttää iloiselta, laski leikkiä, nauroi mutta keinotekoisesta, pakotetusta ilosta henki kuoleman kauhu.
Oletteko nähneet kukoistavan elämänhaluisen, koko olemukseltaan elämään pyrkivän lapsen, jolle on käynyt selväksi, että hänen täytyy pian kuolla?
Pitkät päivät, loppumattomat kauheat yöt hän puhui siitä, miten onnellinen oli ollut hänen elämänsä, miten suloista oli elää, miten iloista leikkiä ja juosta puutarhassa, kuunnella lintujen laulavan, siitä ettei pian enää ole häntä, ei elämää, ei puutarhaa eikä lintuja.
Oletteko nähneet kauhun valtaaman lapsen, joka rukoilee isäänsä, ettei tämä sallisi kauhean ukon viedä häntä? Oletteko kuulleet kuolevan pienokaisen lapsellisia määräyksiä siitä, kelle mikin leikkikalu annettaisiin, pyyntöjä, että pidettäisiin huolta hänen hoitajattarestaan, jota ei enää kukaan tarvinnut? Ettei itkettäisi, kun mustat miehet kantavat hänet pois laatikossa, ettei hävitettäisi hänen pahvista tekemiään näyttelijöitä…
Me olemme kokeneet tämän kauhun. Seuraavana päivänä hänen hautajaistensa jälkeen menin hautausmaalle. Äsken umpeen luodulla pikku haudalla istui tylsämielinen ja leikki kivillä. ’tuossa, tuossa on pieni enkelimme’, hän sanoi iloisesti hymyillen.
Ja me muistimme kauhistuen mitä hän oli tasan yhdeksän vuotta sitten ennustanut äidille…”
Kirjoittaja on historioitsija sekä Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa