Kuolema on ihmiskunnan vanhin varmuus ja lienee samalla yksi sen vanhimmista ja ehtymättömimmistä naurun lähteistä. Hautajaisissa kuultu tahaton sutkautus, netissä kiertävä musta meemi tai kahvipöydässä kerrottu arkinen vitsi muistuttavat, että ihmiset ovat kautta aikojen pyrkineet nauramaan elämän vakavimmalle kysymykselle. Miksi näin on, ja mitä kuolemaan liittyvä huumori kertoo ihmisyydestä?
Näitä kysymyksiä Ikuisuusmedian haastattelussa pohtii Jyväskylän yliopistossa työskentelevä filosofi, yhteiskuntatieteiden tohtori (fil.), huumorintutkija ja tutkimusrahoituksen asiantuntija Jarno Hietalahti. Vuonna 2016 yhteiskuntatieteiden tohtoriksi Jyväskylän yliopistossa väitellyt Hietalahti koetteli kuluneella viikolla henkilökohtaisenkin huumorinsa rajoja: Miten onnistuu dosentuuriluento kuumeen kourissa Tampereen yliopistolla?
Hyvin meni! Halsualaislähtöisestä Hietalahdesta tullee lähiaikoina ensimmäinen virallinen filosofian huumorin dosentti. Ainakin Suomessa. ”Huumoritieteen” dosentteja ei maailmallakaan ole jonoksi asti.
Vaikka Hietalahti ei ole erikseen ja yksityiskohtaisesti perehtynyt kuoleman huumorin tutkimukseen, hän vastasi laajassa sähköpostihaastattelussa Ikuisuusmedialle, että aihe kietoutuu yllättävän moniin elämänfilosofisiin, sosiaalisiin ja psykologisiin ulottuvuuksiin. Kuoleman huumori voi olla vapauttavaa, lohdullista ja syvästi inhimillistä, mutta joissain tilanteissa myös rajoja rikkovaa ja loukkaavaa.
Tässä jutussa tarkastellaan Hietalahden näkemyksiä siitä, miksi kuolema kiehtoo huumorin aiheena, millaisia vaikutuksia sillä on henkiseen hyvinvointiin ja miten someajan meemikulttuuri on muuttanut tapaa, jolla nauramme kuolemalle.
Jarno Hietalahti on pohtinut huumorin ja naurun filosofiaa kirjassaan. Hietalahti väitteli yhteiskuntatieteiden (fil.) tohtoriksi Jyväskylän yliopistossa vuonna 2016.
KUOLEMAN ja naurun liitto ei ole mikään moderni ilmiö, vaan sillä on pitkät kulttuuriset juuret. Hietalahden mukaan kysymys ei ole vain viihdyttävästä aihevalinnasta, vaan myös siitä, että kuolema koskettaa jokaista ihmistä ja herättää siksi voimakkaimpia tunteita.
”Lähtökohtaisesti huumori niin sanotusti pelaa yleistyksillä. Mitä tunnetumpi aihe, sen laajemman yleisön huumori voi tavoittaa. Kuolema kun sukeutuu ihmiselämään niin olennaisesti — kaikki me kuolemme joskus — se on ilmiönä tuttu jokaiselle. Voisi toki ajatella, että koska kuolema on niin äärettömän vakava aihe, siinä ei olisi mitään naurettavaa, mutta tämä on hätiköity johtopäätös. Huumori ei suinkaan ole vakavuuden vastakohta, vaan ne oikeastaan täydentävät toisiaan. Reilut sata vuotta sitten filosofi Arthur Schopenhauer veisteli, että kaikkein raikuvimmat naurunremakat kumpuavat syvimmästä vakavuudesta”, Hietalahti sanoo.
”Teemana kuolema näyttää naurattaneen ihmisiä jo tuhansia vuosia. Antiikin ajoilta on säästynyt jonkin verran vitsejä, ja yksi kuuluu näin:
– Mies oli polttohautaamassa vaimoaan. Ohikulkija sattui huomaamaan tapauksen, ja kohteliaasti kysyi, kuka on päässyt ikuiseen rauhaan?
-Minä, vastasi mies.”
”Juttu on ilman muuta makaaberi, eikä varmastikaan naurata kaikkia, mutta siinä välittyy myös nykyajan ihmisille tuttuja teemoja, jotka epäilemättä voivat näin vuosituhansien jälkeen myhäilyttää edelleen monia. Olennaista huumorin suhteen onkin, miten se edellä mainituilla yleistyksillä pelaa. Kun mukaan saadaan yllättävä käänne tai rinnastus, joka kääntää odotukset ylösalaisin, tämä hyvin usein iskee naurujuureen makeasti. Samalla selvää on, että läheskään kaikki kuolemaan liittyvä vitsailu ei aina onnistu. Aiheen vakavuus vaatiikin humoristilta paitsi nokkeluutta myös tilannetajua ja sensitiivisyyttä. Kun aihe on haudanvakava, sikäli kuin tällainen muotoilu sallitaan ja vielä kaikille tuttu, vaatii erityistä mielenlaatua löytää siihen uusia hersyviä näkökulmia, jottei jutun mauttomuus tai latteus vie potentiaalista iloa mennessään”, Hietalahti korostaa.
Kuolemaan liittyvää huumoria on ollut aina. Sitä, kuinka paljon antiikin filosofit aiheesta vitsailivat, tuskin osaa kertoa tarkasti kukaan. Kuvituskuva: X/GROK AI/JO
KUN kuolema nousee huumorin aiheeksi, kyse ei ole vain huvittamisesta. Hietalahti muistuttaa, että huumorilla voi olla merkittäviä vaikutuksia siihen, miten ihminen jaksaa arjessa ja kuinka hän hahmottaa elämän tarkoituksellisuuden. Miten kuolemaan liittyvä huumori voi siis vaikuttaa ihmisen henkiseen hyvinvointiin ja kokemukseen elämän mielekkyydestä?
”Etenkin niin kutsutun huojennusteorian saralla on korostettu henkistä hyvinvointia ainakin Sigmund Freudista saakka. Freud analysoi erityisesti vitsejä ja juontui päätelmään, että vitsien avulla on mahdollista kiertää niin sisäisiä kuin ulkoisia esteitä. Toisin sanoen huumori tarjoaa purkautumisväylän, kun ihmisen sisältä kumpuava henkinen paine uhkaa käydä liian suureksi tai jos yhteiskunta ympärillä alkaa tuntua liian painostavalta. Huumorilla nämä elämänilon esteet kierretään vähintään hetkellisesti”, Hietalahti sanoo.
”Samalla linjalla on jatkanut myös keskitysleiriselviytyjä Viktor Frankl, joka tunnetaan logoterapian nimeä kantavan psykoanalyyttisen suuntauksen isänä. Keskitysleireillä ollessaan Frankl oivalsi huumorin merkityksen selviytymisen kannalta. Hänen mukaansa huumorin keinoin vanki saattoi nousta muutaman silmänräpäyksen ajan sietämättömän julman todellisuuden yläpuolelle, mikä muistutti siitä, etteivät leirien olosuhteet tulisi jatkumaan ikuisesti. Kärsimys tulisi päättymään joskus, eikä sen olisi pakko päättyä kuolemaan, kuten niin monelle kävi. Sittemmin hän kehitteli erityistä naurun sävyttämää terapiaa, jossa kärjistetysti muotoiltuna ihmistä kannustettiin nauramaan ongelmilleen. Tähän liittyy tietysti monenlaisia nyansseja, eikä naurulla elämän ja kuoleman kysymyksiä ratkaista, mutta ainakin se voi suoda helpotusta äärimmäisen ahdistavassa tilanteessa, kuten vaikkapa läheisen kuoleman äärellä. Se tarjoaa mahdollisuuden etsiä uusia näkökulmia synkkyyteen, ja siihen, että elämä kuitenkin tarjoaa mahdollisuuksia, vaikka yhdellä hetkellä kaikkeus tuntuisi kuinka julmalta.”
”Tätä Frankl sovelsi jo keskitysleireillä vankitovereihinsa. Hän kannusti heitä kuvittelemaan itsensä aivan toisenlaisiin arkisiin tilanteisiin, joissa vankielämän ja käytännöt näyttäytyisivät täysin naurettavilta. Esimerkiksi siten, että kun kapot antoivat käskyjä ja huusivat ”vauhtia, vauhtia!” Franklin kanssa leirillä ollut kirurgi muistaisi tämän, kun olisi leikkaussalissa operoimassa ja komentaisi juuri samoilla sanoilla hoitajaa avustamaan leikkauksessa. Etäännyttäminen, yllättävät rinnastukset ja olosuhteiden väliaikaisuuden sisäistäminen ovat tämän ajattelusuunnan ytimessä”, Hietalahti sanoo.
NAURU kuoleman äärellä ei aina ole vain selviytymiskeino, vaan joskus se saa lähes filosofisen ulottuvuuden. Hietalahden mukaan kuolemaan liittyvä huumori voi avata ovia eksistentiaalisiin kysymyksiin käytännön tasolla. Voidaanko siis sanoa, että kuolemaan liittyvä huumori on syvimmillään eräänlaista eksistentiaalista filosofiaa käytännössä?
”Ilman muuta voidaan. Kuolemaan kytkeytyvä huumori saa parhaimmillaan meidät ajattelemaan elämän rajallisuutta, asioiden tärkeysjärjestystä ja kaiken mielettömyyttä. Kuolema on suuri tasaaja, joka vääjäämättä saavuttaa meistä jokaisen, joten parhaiten lopussa nauravat kaikki”, Hietalahti painottaa.
”Tyhjyydessä nauru ei kuitenkaan kaiu. Eksistentiaalifilosofit Jean-Paul Sartresta ja Albert Camus’ta lähtien ovat toitottaneet, kuinka maailma ei tarjoa arvoja, ei järkiperäistystä, ei merkitystä. Luonto on tunteeton, joten arvojen muotoilu jää ihmisten tehtäväksi. Se voi olla jonkinlaisesta ikuisuuden näkökulmasta täysin naurettavaa, mutta ei se mitään, me voimme olla ylpeästi pieniä naurettavia olentoja äärettömän maailmankaikkeuden keskellä. Olemassaolo on kaikki mitä meillä on, ja lopulta ajallinen rajallisuus oikeastaan tarjoaa mahdollisuuden löytää siitä merkitystä. Jos kaikki jatkuisi ikuisesti, hetkien merkitys haipuisi laihemmaksi.”
”Kuoleman äärellä tyylikeinot ovat tietysti moninaiset, ja ihmiset saavat epäilemättä eksistentiaalisia oivalluksia erilaisista humoristista lähteistä. Joku nauttii siitä, kuinka Kari Hotakainen kuvailee tuskaista suomalaista tuskaisen terävin oivalluksin vaikkapa Henkireiässä tai Kantajassa, toiseen vetoaa enemmän Monty Pythonin ristiinnaulitsemisen saatossa luriteltu hilpeä laulu Always Look on the Bright Side of Life. Olemassaolon kysymysten syvällisyys voi kummuta moninaisista lähteistä.”
KUITENKIN huumori, joka toiselle on lohdullista ja vapauttavaa, voi toiselle tuntua julmalta tai epäkunnioittavalta. Hietalahti painottaa, että rajanveto on usein tilanne- ja kontekstisidonnaista. Missä menee raja: milloin kuolemaa käsittelevä huumori on terapeuttista ja milloin loukkaavaa? Mitkä tekijät siihen vaikuttavat?
”Itse en lähtisi tuputtamaan omia hersyvän hauskoja oivalluksia niin sanotusti ulkopuolelta. Kun ääretön tragedia on iskenyt, koiranleuat voivat hyvillä mielin hillitä kielensä. En usko, että huumorilla ja naurulla on aina ja kaikkialla vapauttava vaikutus, koska ulkoinen pilkka voi olla sietämättömän tunteetonta.”
”Jos kuitenkin surun kohdannut itse niin sanotusti kutsuu huumoriin, mahdollisuudet avartuvat. Vuosia sitten kuulin nuoresta naisesta, jonka pieni lapsi oli menehtynyt. Tällaisessa tilanteessa tuskin kukaan haluaa heitellä kepeitä huomioita tapahtuneesta — ellei tragedian kohdannut itse. Tämä nuori nainen puhui monttubileistä, mikä olisi kenen muun tahansa sanomana ollut räikeän törkeää. Hänen suustaan se oli uskoakseni jonkinlainen pyrkimys ottaa täysin mieletön tilanne humoristisesti haltuun, yritys löytää väylä, jossa kaikki ei murskautuisi loputtomassa kierteessä.”
”Kuoleman kanssa työskentelevien ammattilaisten humoristisuus on sitten epäilemättä oma lukunsa. Tilastodataa minulla ei ole, mutta olen vakuuttunut, että haudankaivajilla, lääkäreillä, sotilailla, kriisialueiden toimittajilla ja muilla vastaavilla on epäilemättä kullakin omat tapansa vitsailla työnsä aiheuttaman kuorman myötä. Tällaisen huumorin sävyttämän prosessoinnin ei varmastikaan ole tarkoitus loukata ketään, vaikka ammattilaisten keskinäisissä taukotiloissa jutut lentäisivätkin ulkopuolisen korvaan särähtävällä tavalla.”
”Huumorintutkimuksen kentällä toistetaan lentävää lausetta: ”Konteksti on kuningas”, ja se pitää paikkansa tässäkin tapauksessa.”
Kuvituskuva: X/GROK AI/JO
ERITYISEN merkittäväksi kuolemaan liittyvä huumori voi nousta silloin, kun elämässä kohdataan kriisi. Hietalahden mukaan se voi muodostua tärkeäksi selviytymisvälineeksi myös surun ja menetyksen hetkellä. Tässä yhteydessä Hietalahti ottaa hieman ”akateemisia vapauksia” ja kertoo esimerkkejä omasta elämästään. Hän palaa muistoissaan edesmenneisiin vanhempiinsa.
”Sikäli kuin tämä huumorintutkijalle sallitaan, peilaan tähän kohtaan omakohtaisia kokemuksiani. Omien vanhempien kuolemasta on muutamia vuosia, ja kummankin lähdön suhteen huumori oli tärkeässä osassa tämän valtavan muutoksen sisäistämisessä. Isä veisteli omia lakonisen teräviä huomioitaan elämänsä loppupuolella kaiken rajallisuuteen liittyen, äiti puolestaan jatkoi lämpimän humoristisella tavalla loppuun asti. Vaikka kummankin lähtö oli hyvin erilainen ja kummankin huumori omanlaistaan, vääjäämättömän edessäkin saimme nauraa — toki tunneskaalaan mahtui myös monenlaisia muita hetkiä, mutta huumori oli yksi loppusuoraa värittävistä asioista.”
”Huojennusteoreetikot Freudin johdolla puhuisivat ahdistuksen selättämisestä tai kiertämisestä, mutta siihen lisäisin vielä huumorin tarjoaman yhteyden lopun hetkillä. Jaettu humoristisuus oli omanlaisensa osoitus yhdessä kuljetuista vuosista ja jaetuista elämänkäänteistä. Tutkijan on tietysti pidättäydyttävä yleistämästä omaa kokemustaan koskemaan kaikkia, mutta uumoilisin, että jollain muullakin on voinut olla samanlaisia hetkiä, joillain toisilla tietysti aivan erilaisia.”
NYKYAJAN mediaympäristö on tehnyt kuolemasta vitsailusta entistä näkyvämpää ja nopeammin leviävää. Hietalahti huomauttaa, että some on muokannut olennaisesti tapoja, joilla kuolemaan liittyvää huumoria jaetaan ja vastaanotetaan. Miten tämä on muuttanut tapaa, jolla kuolemasta puhutaan ja vitsaillaan verrattuna aikaan ennen somea?
”Kuolema on vitsailuttanut tuhansien vuosien ajan, joten sinänsä suurta temaattista eroa ei välttämättä ole. Tiedonkulun nopeuduttua katastrofihuumori on kuitenkin vähintään yleistynyt: kun maailmalla tapahtuu jotain järkyttävää, on vakio, että siihen reagoidaan meemeillä. Niin sanotussa huomiotaloudessa elävät onnistuvatkin usein kääntämään katseita itseensä hyökkäävillä tai karkeilla meemeillä, joissa väheksytään tragedian kohdanneita ja siitä järkyttyneitä. Kun omalta ruudulta seuraa maailmanmenoa, uutisia tulee jatkuvalla syötöllä, joten tämä aiheuttaa myös etääntymistä ja turtumista”, Hietalahti arvioi.
”Tällöin koettu todellinen kärsimys tuskin koskettaa. Internetin synkimpiä syövereitä koluamatta olen melko varma, että Lissabonin funikulaari-turma on jo poikinut jos jonkinlaista vinoilevaa meemiä. Läntisestä maailmasta etäisempien maailmankolkkien katastrofien irvailu lienee vielä helpompaa. Tietenkään kaikilla ei välttämättä ole pahantahtoista tarkoitusperää tragedioille vitsaillessa, vaan se saattaa toimia myös jonkinlaisena tilanteen älyllisenä haltuunottona. Kun ei tiedä, miten reagoisi, saattaa huumori tarjota houkuttelevan väylän käsitellä asiaa.”
”Kolikolla on myös lämpöisämpi kääntöpuoli. Esimerkiksi empatian ja avustusten jakaminen on myös paljon nopeampaa ja tehokkaampaa kuin aiemmin. Tätäkin on edistetty huumorin keinoin, kuten vaikkapa taannoiset Nenäpäivä-show’t osoittavat”, Hietalahti sanoo.
Kuvituskuva: X/GROK AI/JO
