Työyhteisö on monelle kuin toinen koti. Vuosien varrella työkavereiden kanssa jaetaan projektien lisäksi arjen pieniä hetkiä, onnistumisia, turhautumisia, kahvipöytäkeskusteluja ja huolenaiheita. Siksi työkaverin kuolema ei kosketa vain yhtä henkilöä tai tiimiä. Se ulottuu koko työyhteisöön. Kun työpaikalta poistuu yksi ääni, yksi persoona ja yksi osa yhteistä toimintaa, menetys näkyy eri tavoin työpaikan arjessa, vuorovaikutuksessa ja työn tekemisessä.
MENETYSTÄ kohdatessa työyhteisössä nousee väistämättä esiin monenlaisia kysymyksiä: Miten surua voidaan käsitellä työpaikalla? Kuka ottaa vastuun käytännön järjestelyistä? Milloin ulkopuolinen tuki on tarpeen? Ja miten voidaan samanaikaisesti tehdä tilaa tunteille ja turvata työn jatkuminen?
IKUISUUSMEDIA haastatteli näistä teemoista Työterveyslaitoksen (Työn murros -yksikkö) johtavaa konsulttia, sosiaalipsykologi Susanna Kalavaista.
Työkaverin kuolemantapaus voi tulla täysin odottamatta tai se voi olla pitkän sairauden seuraus. Tapa ja ajallinen kulku vaikuttavat usein siihen, millaisia tunteita ja reaktioita työyhteisössä pintaan nousee.
”Voi olla hyvin yllättäviä ja äkillisiä menehtymisiä. Tai menehtyminen tapahtuu pitkän sairauden jälkeen, sairauden, joka on ollut pitkään työyhteisössä tiedossa. Henkilö on halunnut jakaa tiedon sairaudestaan ja se on edennyt vaiheeseen, ettei sitä voida hoitaa enää ja se on parantumaton. Tämä on voinut olla pitkään työyhteisössä tiedossa”, Kalavainen sanoo.
JOS kuolema tapahtuu työtehtävien yhteydessä, tilanne sisältää myös mahdollisia vastuukysymyksiä ja työturvallisuuteen liittyviä selvityksiä.
Kalavaisen mukaan yleisellä tasolla puhuttaessa on muistettava se, liittyykö työntekijän menehtyminen työhön, työntekemiseen tai työtehtävän suorittamiseen vai siihen, menehtyykö työntekijä esimerkiksi sairauteen tai onnettomuudessa työajan ulkopuolella. Tapahtuman luonne voi vaikuttaa siihen, miten kuolemantapaus työyhteisössä koetaan.
MONELLE työyhteisölle ensimmäinen reaktio on hämmennys: mitä nyt tapahtuu ja miten tästä puhutaan? Suru näkyy eri tavoin – tai ei välttämättä lainkaan.
”Suru ei välttämättä näy mitenkään erityisesti. Voi olla, että on erilaista alakuloa, vaimeutta”, Kalavainen toteaa.
Kaikki eivät näytä suruaan voimakkaasti tai erityisen avoimesti, eivät ainakaan työpaikalla. Työpaikka on monelle paikka, jossa pidetään yllä roolia ja ammatillisuutta, vaikka sisällä myllertäisi.
KALAVAINEN näkee, että ihminen voi kokea surua, vaikka ei sitä konkreettisesti näyttäisikään. Tunteiden monimuotoisuus on tärkeää nähdä ja hyväksyä. Työpaikoilla ei voida edellyttää, että olisi yksi ainoa oikea tapa käsitellä työkaverin menehtymiseen liittyvät tunnetilat ja mahdolliset tunnemyrskyt.
”Työpaikoilla on hyväksyttävä, että ihmisillä on erilaisia tapoja kokea asioita ja erilaisia tapoja näyttää ja tuoda esiin ajatuksiaan ja tunteitaan”, Kalavainen korostaa.
Joskus työyhteisössä voidaan huolestua siitä, ettei surua näytetä. Se ei tarkoita tunteettomuutta. Kyse voi olla siitä, että ihminen käsittelee asiaa omassa tahdissaan, oman sisäisen pysähdyksensä kautta.
TYÖTERVEYSHUOLTO voi tukea työyhteisöä monella eri tasolla: yksilöllisesti, ryhmäkeskusteluilla tai ohjatulla yhteisötyönohjauksella. Tuki ei ole tarkoitettu vain kriisin hetkelle, vaan se voi olla mukana koko työyhteisön toipumisen ajan.
”Työterveyslaitos kouluttaa muun muassa työterveyspsykologeja. Työterveyshuolto voi tarjota omille asiakasorganisaatioille erilaisia yksilö-ja työyhteisötason tukipalveluita, joita voidaan soveltaa erilaisiin tilanteisiin, jos työyhteisö tarvitsee ulkopuolista tukea.”
Tuki voidaan tarvittaessa tuoda työpaikalle pian kuolemantapauksen jälkeen tai mahdollisesti vasta myöhemmin. Ei kuitenkaan korvaamaan tunteita, vaan antamaan niille sanoja ja luvan niille olla olemassa.
TYÖPAIKKA on kuitenkin aina ennen kaikkea työn tekemistä varten. Menetyksen keskellä on tärkeää, että arki ei pysähdy kokonaan. Se ei ole surun vähättelyä, vaan yhteisön selviytymistä. Töiden pitää jatkua työpaikalla. Näin ollen Kalavainen näkee yhtenä keskeisenä asiana sen, miten työntekijän kuolema vaikuttaa työarjen tasolla työyhteisöön. Esimerkiksi siinä, miten työt järjestetään kuolemantapauksen jälkeen.
”Etenkin silloin, kun kuolema on ollut äkillinen. Se ei tarkoita, ettei kunnioitettaisi kuolleen työtä.
Keskustelut voivat alkaa pienistä konkreettisista kysymyksistä. Työlähtöinen keskustelu on yksi tärkeimmistä tavoista edetä tilanteessa. Miten asioita hoidetaan? Miten asia sanoitetaan, jos hän ollut monenlaisissa yhteistyöverkostoissa mukana. Miten sanotaan se, että hän ei enää ole tässä mukana”, Kalavainen sanoo ja jatkaa:
”Käytännön työarjesta puhuminen. Se ei tarkoita sitä, että kuolemantapaus yritettäisiin sivuuttaa tai ei surtaisi. Nämä asiat voivat kulkea rinnan. Keskustellaan. Voi olla erilaisia tukitoimenpiteitä.”
ESIHENKILÖ johtaa sekä käytännön järjestelyjä että työyhteisön tunnetilaa. Mutta hän on myös osa yhteisöä ja voi kokea menetystä yhtä voimakkaasti kuin muut.
Joissain tilanteissa kuolemantapaus nostaa esiin kysymyksiä myös työturvallisuudesta ja työn järjestämisestä.
”Lähityöyhteisöllä on tällöin tarvetta käydä läpi, mitä on tapahtunut, onko esimerkiksi jotain mitä pitää muuttaa työtoiminnassa: ohjeita, perehdytystä, koulutusta? Olisiko tapahtuma voitu toisin toimimalla välttää. Näinhän ei aina ole”, Kalavainen korostaa.
”Lähtökohtaisesti on tietenkin vastuukysymykset, mutta on työturvallisuuteen ja työsuojeluun liittyviä toimenpiteitä, joita voisi kehittää. Eli miten jatkossa vastaavat tapaukset voidaan välttää, jotta yksikään työntekijä ei menehtyisi.”
”Ainahan kaikki olosuhteet eivät ole hallittavissa. Kysymys ei ole välttämättä aina kenenkään virheestä.”
SURU ei katoa, mutta sen muoto muuttuu. Ajan myötä työyhteisö löytää uuden tasapainon, jossa menetys on osa historiaa, mutta ei estä tulevaa. Tärkeintä on, että surulle annetaan tilaa, ymmärretään erilaisia tapoja käsitellä menetystä ja samalla arkea rakennetaan pala kerrallaan.
Kalavaisen viesti on lopulta rauhallinen ja realistinen: suru ja työ voivat kulkea rinnakkain. Yhteisö voi surra yhdessä, mutta samalla jatkaa yhdessä eteenpäin.
