Sotasampo.fi-palvelu kertoo: Sotamies Antti Heikki Hourula, synt. 25.6.1902 Nivala; kaatunut 18.12.1939 Pelkosenniemi; joukko-osasto jalkaväkirykmentti 40, 2. pataljoona, 5. komppania.
Tulevana sunnuntaina 18.5. vietetään kaatuneiden muistopäivää, joka on vuosittain kolmantena toukokuun sunnuntaina. Sunnuntaina muistetaan näin ollen myös Pelkosenniemellä joulukuussa 1939 talvisodassa kaatunutta sotamies Hourulaa, joka oli sotaveteraani-isoisäni Antti Hourulan isä. Liputuspäivä on luonnollisesti kyseessä, mutta enää viime vuosikymmeninä lippua ei ole tarvinnut pitää puoleenpäivään saakka puolitangossa. Tätä perinnettä olisi mielestäni voinut hyvällä syyllä jatkaa näihin päiviin saakka. Käytännöstä luovuttiin kolmekymmentä vuotta sitten.
SOTAMIES Hourulan muisto ja tarina ovat pysyneet minunkin mielessä pienestä pojasta saakka. Miksi ja miten? Ennen kaikkea sen vuoksi, että sotaorvoksi talvisodan ensimmäisenä kuukautena jäänyt ja jatkosotaan ehtinyt isoisäni jaksoi siirtää muistoja ja tarinoita jälkipolville.
Se on jäänyt harmittamaan, etten koskaan tallentanut tai 1990-luvulla nauhoittanut isoisäni tarinoita kaatuneesta isästään ja omista sotakokemuksistaan. Olisi pitänyt!
MUTTA äitini Ritva Oja kirjoitti nauhoitetun haastattelun pohjalta isänsä tunteista ja kokemuksista kirjaan ”Tuleehan isä takaisin, tuleehan”, jonka Oulun Eteläisen Sotaorvot ry on kustantanut vuonna 2010.
Jouluna 1939 oli alkanut kuulua huhuja talon isännän kuolemasta rintamalla. Virallista tietoa ei kuulunut.
”Tupa oli kylmä. Tupa tuntui niin kylmältä, ettei koskaan. Eteenpäin piti vain mennä. Sitten alkoi kuulua huhuja, että isäni olisi kaatunut Pelkosenniemellä, mutta kirkkoherran virastosta ei tullut mitään tietoa meille. Kirkkoherra oli maininnut, että kyllä tieto kaatumisesta tulee kirkkoherran virastoon, mutta mitenpä se tieto olisikaan voinut tulla, kun tuntolevyjä ei ehditty Oulussa jakaa miehille, koska tuli niin kiire rintamalle. Vihollinen lähestyi jo Kemijärveä, joten rintamalle oli lähetettävä kaikki kynnelle kykenevät”, Antti Hourula muisteli.
KYSEISESSÄ kirjassa on kymmenittäin tarinoita Kala-ja Pyhäjokilaaksojen alueella sotaorvoiksi jääneistä tytöistä, pojista, naisista ja miehistä. Kaatuneiden tarinat ovat kirjan myötä jääneet elämään. Sotamies Hourulankin.
Kirjan kokoaminen on sodissa vuosina 1939-1945 kaatuneiden muistoa kunnioittavaa perinnetyötä koskettavimmillaan.
Vuosikymmenten ajan eri puolilla Suomea on toiminut niin Kaatuneitten omaisten liitto (KOL) ja Suomen Sotaorvot, jonka alueelliset yhdistykset ovat KOL:n jäsenyhdistyksiä.
Näiden järjestöjen alueellisista aktiiveista on kuitenkin viime vuosina ilmennyt pulaa, sillä aktiivit ikääntyvät väistämättä. Myös sotaveteraanien muistoa kunnioittava perinnetyö on vaatinut monenlaisia nuorempien sukupolvien edustajien ponnisteluja, jotta jatkuvuus olisi varmasti turvattu.
Ratkaisu edellä mainittuihin ongelmiin on ollut Tammenlehvän Perinneliitto ry. Liitto vaalii toisessa maailmansodassa palvelleiden suomalaisten sotaveteraanien perinteitä. Esimerkiksi Kaatuneitten omaisten liitto (KOL) on jäsenenä Tammenlehvän perinneliitossa. Näin kaatuneiden muistoa pystytään vaalimaan tulevaisuudessa. Sotaorpojen perinnetyötäkin voi nykyisin tehdä Tammenlehvän perinneliiton myötävaikutuksella.
SOTAVUOSISTA 1939-1945 on kirjattu lähes kaikki mahdollinen ja mahdotonkin suomalaisiin historiankirjoihin. Mutta yksittäisen kaatuneen omaisen tai vielä elossa olevan sotaorvon tarinaa ei välttämättä löydy virallisista ja varsinaisista historiankirjoituksista.
Kaatuneitten omaisten liitto on voimakkaasti kannustanut liittonsa jäseniä ja heidän perheenjäseniään etsimään kaikenlaista materiaalia sotavuosista 1939-1945: kuvia, kirjeitä, merkkejä, muistiinpanoja, äänitteitä ja niin edelleen.
Tällaista perinnetyötä voi tehdä esimerkiksi Veteraanin iltahuudon viimeisen säkeistön hengessä:
”Hoivatkaa, kohta poissa on veljet
Muistakaa, heille kallis ol’ maa
Kertokaa lasten lapsille lauluin
Himmetä ei muistot koskaan saa”
Kirjoittaja on Ikuisuusmedian tuottaja-toimittaja