Isäni kuoli pääsiäisen alla. Hänen lähtönsä oli nopea, äkillinen sairauskohtaus vei vielä hyvässä kunnossa olleen, mutta jo vanhentuneen miehen. Kuoleman kosketusta eivät voineet toiseksi muuttaa nopeasti paikalle tulleet ambulanssi ja ripeästi apuun lentänyt pelastushelikopteri. Ammattitaitoiset elvyttäjät tekivät kaikkensa, mutta hänen elämänsä päättyi omin käsin rakentamassa kotitalossa. Niin oli tarkoitettu.
Isäni lähti kuten oli elänytkin; mieluisten kotoisten askarten keskeltä. Päättyneistä työn touhuista jäi muistoiksi lumilapio oven pieleen ja kesken jäänyt lumikasa kodin seinän vierustalla.
Lapissa syntynyt, elänyt ja kuollut isäni nautti arjen pienistäkin tekemisistä kuin keväinen lohi noustessaan tutun joen pärskyvää uomaa pohjoiseen. Erämies rakasti kotiseutunsa luontoa, ja arvosti sen monipuolisia antimia. Isä oli innokas urheilun seuraaja. Kokkolan Tiikerit oli saanut hänestä myös vankan ja innokkaan tukijan, joka viihtyi peleissä paikan päällä.
Hiljaisuudessa kytenyt ajaton tieto on poissa. Isäni hiljaiselle viisaudelle olisi ollut vielä paikkansa ja hänen kuuntelijan taidoilleen paljon puheita tulkittavaksi.
Isäni lähtö jätti jälkeensä suuren kaipuun ja surun. Hänen lähtönsä repi ammottavan aukon omaan ja muiden läheisten elämään, loi syvääkin syvemmän hetteisen suon menneen ja tulevan välille. Mutta ei kaikki katoa. Onneksi muistot ovat kuin pitkospuut, joiden varaan voi rakentaa tuon pohjattoman surun suon ylittävän kulun. Muistoja ei kuolemakaan voi viedä mukanaan. Ne jäävät lohduksi, kun menetys palaa uudestaan raapimaan haavaa auki. Muistot ovat kirkkaita ilon pilkahduksia, kun hetki tummenee taas kylmiin väreihin ja suru peittää eloa synkkään sumuun. Mukavat muistot tuovat hymyn huulille ja kunnioituksen mieleen. Isä elää minussa, ajatuksissani ja muistoissani.
Kuolemasta on kulunut kohta viisi vuotta. Mutta välillä hänen poismenonsa tuntuu kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. Joskus sisällä vihlaisee. Isä on poissa. Useammin mielessä on kiitollisuus isälle. Hän tuki, opetti ja elää minun muistoissa.
Isäni lepää tutun kirkkomaan mullissa. Liiankin tutuksi tullut lause; elämä jatkuu, on totta. Kuolema ei pysäytä elämää.
Surulla on edelleen paikkansa, mutta surua pursuavaan suohon ei voi jäädä uppoamaan ja odottamaan auttajaa. Suru seuraa vierellä; välillä varjona ja sitten suurena painona sydämellä.
Surun hetken taas tullessa muistutan aina itselleni, kuinka aikoinaan haastattelemani talvisodan veteraani oli kohdannut menetyksensä. Nuorena miehenä Sallan rintamalle komennettu oli ollut mukana vastahyökkäyksessä kirkonkylän takaisin saamiseksi. Hyökkäys oli ollut raskas. Ensin hänen vasemmalta puolelta oli kaatunut naapurissa asunut serkku ja vain hetkeä myöhemmin oli hänen oikealta puolelta kaatunut vanhempi veli. Kahden läheisen kuolemasta huolimatta hyökkäystä oli pitänyt jatkaa. Elämän oli täytynyt jatkua kaikesta huolimatta. Ensin taisteltava, sitten surtava, mutta myös jatkettava elämässäkin eteenpäin.
Muistot elävät. Elämä jatkuu.
Kirjoittaja on Ikuisuusmedian päätoimittaja.