5-vuotias poikani kysyi eräänä päivänä, ilman ennakkovaroituksia, ehkäpä radiosta uutisia kuultuaan:
”Milloin sota loppuu?”
(Muita viime aikoina ilmaantuneita kysymyksiä mm.: ”Äiti, miksi ihmistä ei lasketa eläimeksi, vaikka se on eläin?” Filosofit aina painottavat, että tärkeintä on osata kysyä oikeita kysymyksiä, ei välttämättä vastata niihin! Siinä mielessä 5-vuotiaiden pitäisi olla henkisiä johtajiamme.)
”Hyvä kysymys, siihen ei taida kukaan osata vastata”, vastasin, kun en paremmin osannut.
”Voiko se jatkua ikuisesti?”, 5-vuotias jatkoi.
Voiko se jatkua ikuisesti? Voiko se levitä kaikkialle?
Tätä kirjoittaessani ihmisiä kuolee Ukrainassa ja Gazassa ja levotonta on lisäksi ainakin Iranissa, Etelä-Sudanissa, Jemenissä, Afganistanissa, Myanmarissa ja Armeniassa.
Nuo ovat kysymyksiä, joihin en tiedä vastausta, mutta joita en mielellään myöskään ajattele, koska helpompi on olla ajattelematta.
KIELITIETEILIJÄ JANNE SAARIKIVI kirjoittaa eräässä Long Play -mediassa julkaistussa esseessään, että toisen maailmansodan sytyttyä ihmiset eivät ajatelleet maailman olevan sodassa.
Tilanne, kuten kaikki maailmantilanteet historiassa, alkoi hahmottua vasta jälkikäteen, vuoden 1943 tienoilla, kun nyt tuntemaamme toista maailmansotaa oli takana jo vuosikausia.
Ajatus on hyytävä. Onko maailma jo ajautunut kolmanteen maailmansotaan meidän onnekkaasti sodan ulkopuolella olevien sitä huomaamatta?
KONFLIKTI on olennaista käyttövoimaa taiteessa ja erityisesti draamassa, mutta onko se tosiaan välttämätöntä myös ihmiskunnan kehityksessä? Ainakin yksilötasolla ristiriidat rakentavat koko persoonamme.
Silti sitä mielellään ajattelisi, että ihmiskunnan ei tarvitsisi olla jatkuvassa kahnauksessa keskenään. Ja kuitenkin saa huomata, miten kahtiajakautuminen tuntuu leviävän rintamilta aivan kaikille elämänalueille. Se tapahtuu viholliskuvia ruokkimalla: kun vihollisesta tulee puheissa ”toinen”, enemmän eläimen kuin itsemme kaltainen, ajatus sen tuhoamisesta on helpompi.
Samalla logiikalla ihminen suhtautuu vaikka hyttyseen, jota emme selvästi miellä ajattelevaksi tai tuntevaksi olennoksi, sillä emme näe mitään ongelmaa, vaikka Thermacell poistaisi hyttyset maailmasta ikuisiksi ajoiksi.
”Thermacell toimii kaasulla sekä vaihdettavilla hyttystorjuntamatoilla”, mainostaa kiisteltyä laitetta Tokmann-tavaratalo.
Vähintäänkin suurin osa ihmisistä kavahtaisi, jos puhuisimme kaasulla toimivista ”ihmistorjuntamatoista”.
MITÄ ÄLYKKÄÄMMÄKSI oletamme otuksen, sitä inhimillisemmin suhtaudumme siihen, ja siksi emme huitaise elävältä koiraa, vaikka näin toimimmekin hyttysen kohdalla sen enempiä ajattelematta, muistuttaa teknologia-asiantuntija Mikko Alasaarela Helsingin Sanomien haastattelussa (9.3.).
Hän luo eteemme synkän maiseman spekuloimalla sitä, mihin tekoälykehitys voi johtaa: Jos ihminen onnistuu kehittämään ylivertaisen superälykkyyden, sehän saattaisi alkaa tarkastella ihmistä osana luontoa (tai kuten 5-vuotias muotoili: yhtenä eläimistä) ja todeta, että täällähän on tällainen laji, joka tuhoaa maapalloa enemmän, kuin mikään muu.
Mikä mahtaisi olla Supertekoälyn seuraava ajatus? Sitä ei varmaankaan moni halua ajatella.
NUOREMPANA mietin toisinaan, mitä sodanaikaiset ihmiset oikein tekivät. Miten ne pystyivät elämään tietäen, että lähistöllä ammutaan ja lapset jäävät orvoiksi?
Nyt tiedän vastauksen: helposti ja pelottavankin mukavasti. Mitä enemmän maailma kiehuu, sitä tärkeämmältä tuntuu oma rauha, oman lähipiirin hyvinvointi, pienet asiat ympärillä. Kuulostaa itsekkäältä, ja sitä se varmaan onkin. Mutta kun ymmärtää oman pienuutensa maailman myllerrysten katveessa, paras vaihtoehto tuntuu olevan keskittyä luomaan hyvää ja kaunista sinne, minne omat voimat ulottuvat.
Eräs iäkäs haastateltava kerran luonnehti jo edesmennyttä äitiään kertomalla, että tälle riitti ”oma tupa ja ikkuna, josta tuijotella maailmaan”. Mitä vanhemmaksi itse tulen, sitä paremmin ymmärrän tuota äitiä, oikeastaan kaikkia äitejä, jotka koettivat vain pitää oman pesueensa suojassa ja hiljenivät vaikeiden kysymysten edessä.
Kirjoittaja on kokkolalainen vapaa kirjoittaja ja toimittaja.