Näinkö meille sitten kävi? Elämme vauhdilla ja kiireessä sivuille vilkuilematta. Emme edes ehdi katsoa elämän janan loppupäähän. Ehkä emme uskalla vai unohdammeko? Siellähän se näkyisi. Jokaisen kohdalle tuleva. K-kirjaimella alkava tapahtuma.
Yhteisellä elämän matkalla olevat kulkevat samalle päätepysäkille tai sitten vaihtoasemalle. Omaa reittiään ja omaa tahtiaan, mutta sinne käy matkamme. Yksilöinä ja yhdessä. Ihmisinä.
Paljon on muuttunut ihmiskunnan ensiaskeleista maan pinnalla, mutta elämän perusteet ovat pysyneet. Vaatteet ovat vaihtuneet ja kulkuneuvot nopeutuneet. Avaruuteen on lennetty ja universumia kartoitettu.
Kaiken koetun ja opitun jälkeen kuolema kuuluu edelleen osana ihmisen eloa. Mutta onko elämisen taidon perustana oleva kuolemisen taito häviämässä? Vai peräti hävinnyt.
KUOLEMISEN TAIDON häviäminen näkyy monin tavoin. Petri Hiltunen toteaa tuon havaintonsa Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessa 24.1.2026. Hän tiivistää, että kuolema kun ei sovi meidän virtaviivaiseen, menestystä, nuoruutta ja kauneutta ihannoivaan kulttuuriimme.
Hän ottaa kuolemisen taidon rapistumisesta esimerkiksi vakavan sairastumisen ja läheisten tuskan siitä, miten sairastuneeseen tulisi suhtautua. Yksi vaikenee vaivautuneena ja toinen toteaa ”kyllä se siitä”. Kolmas koettaa tästä lähtien välttää sairastunutta ja olla ajattelematta asiaa. Hiltunen kirjoittaa saman kyvyttömyyden hiipineen myös hautajaisiin. Yhä useammin toivotaan lyhyitä ja iloisia hautajaisia.
Lukijan kirjoituksessaan teologian tohtori pohtii, kuinka omaisensa menettäneet kokevat usein, että heidän pitäisi unohtaa surunsa viimeistään hautajaisten jälkeen. Kuolema sekä suru pitäisi haudata nopeasti. Mielellään pyyhkiä pois muistista ja kätkeä syvälle muistoihin. Vaikka surevalla on vierellään suuri aukko, niin elämän pitäisi jatkua välittömästi kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Hiltunen kertoo laajemmin Ikuisuusmedian artikkelissa ”Kuolemisen taito on kadonnut suomalaisilta” tuntemuksiaan kuolemasta, surusta ja kuolemisen taidosta. Hän on kristitty pappi, jonka kristillisen uskon keskeisenä sisältönä on juuri kuoleman kohtaaminen ja lohdutus tähän viimeiseen hätään. Hän toteaa, että jos tämä kuoleman kohtaamisen arvokas perintö menetetään, silloin meidän täytyy vain koettaa tunkea kuolema yhä kauemmas tietoisuudestamme.
KUOLEMISEN TAITO ei ole kadonnut kaikilta ja kaikkialta. Se on vain siirtynyt tai siirretty syrjään.
Monissa kulttuureissa ja uskonnoissa kuolemaa ei ole koskaan nähty poikkeamana, vaan osana elämää. Buddhalaisuus opettaa, että kuolemaan valmistaudutaan koko elämän ajan. Ei viime metreillä. Tärkeää ei ole selitys, vaan mielentila. Hindulaisuus näkee kuoleman siirtymänä. Elämä ei katkea, vaan muuttaa muotoaan.
Islam ja juutalaisuus muistuttavat, ettei kuolema ole yksilön suoritus. Se on hetki, jossa ihminen tarvitsee toisia. Läsnäoloa. Arvokkuutta. Hiljaisuutta.
Uskonnottomalle kuolema ei avaudu lupauksena jatkosta, vaan vaatimuksena arvokkuudesta tässä ja nyt. Toiveena, että ihminen saa kuolla kivuttomasti ja kuultuna.
Meillä kuolema on yhä useammin jotain, joka pitäisi hoitaa nopeasti pois. Siististi. Häiritsemättä elämää. Siksi myös sureva voidaan kokea vaivalloisena. Hän muistuttaa siitä, mitä emme halua katsoa. Siitä k-kirjaimesta, joka odottaa jokaista.
Kun kuolemasta vaietaan, katoaa myös kieli surulle. Kun kieli katoaa, ihminen jää yksin.
Ehkä kuolemisen taito ei tarkoita suuria sanoja tai valmiita vastauksia. Ehkä se on lupa pysähtyä. Lupa olla kömpelö. Lupa olla läsnä, vaikka ei tiedä mitä sanoa.
Kuolema ei katoa sillä, että käännämme katseen pois. Mutta inhimillisyys katoaa, jos emme uskalla katsoa.
Kirjoittaja on Ikuisuusmedian päätoimittaja.