Elämäni vuosi. On pitänyt sisällään luopumista, muistoja ja kuolemaa. Eikä pelkästään työni puolesta. Reilun vuoden aikana olen kohdannut läheisten kuolemaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Olen ollut kaksissa hautajaisissa ja kolmannet ovat kohta tulossa.
Reilu vuosi sitten saattelin hautaan äitini. Minulta on kuollut yhden vuoden aikana viisi läheistä sukulaista, hyvä ystävä, kelpo ex-kollega ja kolme lapsuudesta tuttua pienen kotikylän ihmistä. Kaikkia heitä olen muistanut heidän poismenonsa jälkeen. Heistä jäi hienoja muistoja. He elävät mielessäni suruun käärittynä.
Kun itse olen vanhentunut myös läheiset ovat kohdanneet aikaa samalla tavoin. Olen nyt ilman vanhempia, orpo aikuisiällä. Tätejä ja setiä on poissa. Ajan pyörää ei pysäytä kukaan. Elämä etenee ja vääjäämätöntä on myös kuoleman kohtaaminen. Jokaisella meistä.
Kuolemaa kohdatessa suru on myös alati läsnä. Surun kanssa oppii elämään, mutta sille pitää antaa aikansa ja paikkansa. Suru kuohuu alussa kuin tulviva joki yli tunteiden äyräiden, mutta ajan myötä se jää elämään enemmän muistojen purona.
OMA PEILI ei valehtele. Ympärille katsomalla ja ihmisten kanssa ollessa huomaa, että väki vanhenee. Elämme yhä vanhemmiksi. Sinä ja minä. Meidän läheiset. Suomalaiset.
Suomessa pidentyneen elinkaaren näkee kaupoissa, kaduilla ja liikenteessä. Hyväkuntoista vanhempaa väestöä on yhä enemmän ja iäkkäämpien osuus kasvaa.
Tilastot ovat kertoneet asiasta jo pitkään. Muuttuva väestörakenne ja alueellinen keskittyminen asettavat yhteiskunnallisia haasteita, joihin on hyvä varautua.
Liian usein varautumisessa keskitytään ainoastaan pyörittämään väkilukua tai työväestön määrää. Asiantuntijat puntaroivat kuinka vanheneva väestö näkyy niin eläkejärjestelmissä, kouluissa, yrityksissä kuin asuntokaupassakin.
Selvää on, että vanhenevan väestön myötä kuolemien määrä myös kasvaa. On aika puhua yhä enemmän arvokkaasta kuolemasta, surun kohtaamisesta ja tuesta edesmenneen läheisille.
Vanheneva väestö tarkoittaa, että terveydenhuollon ja sosiaalipalveluiden tarve kasvaa. Vaaditaan palvelujärjestelmän uudistamista ja ikäystävällisten ratkaisujen kehittämistä.
Kehittäminen ei saa jäädä juhlapuheisiin tai onttojen faktojen pyörittelyyn.
TÄMÄN reilun vuoden aikana olen kohdannut erilaisia läheisten kuolemia. Nopeita poismenoja ja pitkällistä hiipumista pois elämästä. Vuosi on ollut suruntäyteinen ja samalla opettava.
Olen nähnyt hoivaa, sydämellisyyttä ja ammattitaitoa. Olen nähnyt tunteita näyttävää terveydenhuoltoa. Ammattilaisia, jotka tekevät työtään suurella sydämellä ja kuuntelevat tarkalla korvalla. Olen nähnyt palliatiivisen osaston elämää, jossa resursseja pitäisi olla enemmän, mutta paras tehdään jokainen päivä.
Kääntöpuolella olen nähnyt kolkon yksikön, joka järisytti mieltä. Suoraan sanottuna paikan, joka oli ihmisen loppusijoituspaikka ennen kuolemaa.
Meidän on ihmisinä ja yhteiskuntana oltava valmiita jo nyt kohtaamaan elämän ja kuoleman haaste. Kuunnelkaamme tekijöitä ja ihmisiä, jotka tietävät.
Rahaa se vaatii, mutta sitä on löydettävä. Yhteiskuntamme rakentajat ovat ansainneet elämänsä loppuun saakka arvostusta ja huolenpitoa. Kun pitää säästää, niin unohtakaamme listalta heti haavoittuvimmassa asemassa olevilta säästämistä.
Vastuu on meillä kaikilla. Katsokaamme, että jokainen saa arvoisensa elämän viimeiseen päivään saakka. Elämä ja kuolema ovat asioita, joiden edessä rahankin on kumarruttava.
Kirjoittaja on Ikuisuusmedian päätoimittaja.