Johanna Mappes tutkii työssään yhtä luonnon armottomimmista mutta samalla tavallisimmista suhteista: pedon ja saaliin välistä suhdetta.
Hän toimii professorina Helsingin yliopiston organismi- ja evoluutiobiologian osastolla, ja hänen tutkimuksensa käsittelee eläinten välisiä vuorovaikutuksia, käyttäytymistä ja evoluutiota.
Luonnossa kuolema ei ole poikkeus. Yksilöitä syntyy, ne lisääntyvät, joutuvat saaliiksi ja kuolevat, ja niiden sisältämät aineet palaavat takaisin kiertoon. Biologin tapa katsoa tätä kokonaisuutta on Mappesille yksi tapa ymmärtää kuolemaa. Henkilökohtaisella tasolla asia on monimutkaisempi.
Iän myötä aihe on tullut lähemmäksi myös toisella tavalla. Kun hän hyvästeli isänsä viime jouluna, myös käsitys toivotusta kuolemasta sai uuden sävyn.
Nopean ja kivuttoman lähdön rinnalle tuli ymmärrys siitä, että lähestyvä kuolema voi antaa aikaa luopumiseen ja hyvästien jättämiseen.
Mappes kääntää myös yhden tavallisen kuolemaan liittyvän toiveen nurin. Ikuinen elämä ei hänen mielestään olisi lohdullinen ratkaisu. Ajan rajallisuus tekee ihmisistä, päivistä ja hetkistä ainutkertaisia.
Ikuisuusmedia esitti Johanna Mappesille kymmenen kysymystä kuolemasta. Vastaukset eivät jää biologin näkökulmaan. Mukana kulkevat oma ikääntyminen, läheisen menettäminen ja kysymys siitä, millaisen lähdön hän aikanaan itselleen toivoisi.
Kuolema on väistämätön. Johanna Mappesille juuri siksi elämällä on painoa.
1) Mitä ajattelet kuolemasta?
Kuolema päättää elämän. Se on väistämätön osa elämää – ja oikeastaan meillä ei olisi elämää ilman kuolemaa. Ekosysteemien toiminta ja esimerkiksi ravinteiden kierto perustuvat siihen, että eliöt kuolevat ja hajoavat ja niiden sisältämät aineet palaavat uudelleen kiertoon. Biologin näkökulmasta elämä ja kuolema eivät siis oikeastaan ole toistensa vastakohtia, vaan saman prosessin osia.
2) Miten ajattelusi kuolemasta on muuttunut ajan myötä?
Vanhetessa tietoisuus kuoleman lopullisuudesta on kirkastunut ja konkretisoitunut. Nuorempana ajatus siitä, että menettäisin rakkaani lopullisesti, tuntui lähes sietämättömältä – ja tietenkin sitä pelkää edelleen. Nykyään minua kuitenkin jollakin tavalla lohduttaa ajatus siitä, että myös oma elämäni on rajallinen. Kun menetän jonkun rakkaan, minunkaan ei tarvitse elää ilman häntä ikuisesti. Surukin on tässä mielessä osa rajallista elämää.
3) Uskotko, että tietoisuus kuolemasta muokkaa ihmisen elämää enemmän kuin ymmärrämme?
Kyllä. Luulen, että tietoisuus kuolemasta tekee elämästä ja valinnoistamme merkityksellisempiä. Asioilla on merkitystä juuri siksi, että aikaa on rajallisesti. Ajatus ikuisesta elämästä on minusta oikeastaan lähes sietämätön. Jos aikaa olisi loputtomasti, miksi juuri tämä päivä, tämä ihminen tai tämä hetki olisi erityinen?
”Asioilla on merkitystä juuri siksi, että aikaa on rajallisesti”, sanoo evoluutiobiologi ja professori Johanna Mappes. Hänelle tietoisuus kuolevaisuudesta tekee ihmisistä, päivistä ja hetkistä ainutkertaisia.
4) Mitä tapahtuu mielestäsi kuoleman jälkeen?
Aika ja tietoisuus päättyvät yksilön osalta. Ruumis hajoaa ja sen aineet palaavat luonnon kiertoon. En itse ajattele, että tietoisuus jatkuisi kuoleman jälkeen. Tavallaan jatkamme kuitenkin elämäämme monella hyvin konkreettisella tavalla: lapsissamme ja heidän kauttaan seuraavissa sukupolvissa, geeneissä, muistoissa ja siinä, miten olemme elämämme aikana vaikuttaneet muihin ihmisiin ja ympäröivään maailmaan. Myös ruumiimme aineet palaavat osaksi luonnon kiertoa.
5) Miltä kuolema näyttää, jos sitä katsoo avaruuden perspektiivistä?
En ole oikeastaan koskaan ajatellut kuolemaa tästä näkökulmasta. Maapallolla kuolee joka hetki valtava määrä eliöitä ja samalla syntyy uusia. Avaruudesta katsottuna yksittäinen syntymä tai kuolema ei tietenkään näy lainkaan. Näkyy vain pieni, sinisenä hohtava planeetta valtavan pimeyden keskellä – ja sillä planeetalla tämä jatkuva syntymisen, elämisen ja kuolemisen kierto ylläpitää sitä, mitä kutsumme elämäksi.
6) Ajatteletko, että maailmankaikkeudessa on jotain pysyvää, vai onko kaikki lopulta katoavaista?
Kaikki, mitä itse pystyn ajattelemaan konkreettisesti, näyttää olevan katoavaista. Yksilöillä, lajeilla, planeetoilla ja tähdillä on alku ja loppu. En tunne kosmologiaa niin hyvin, että yrittäisin sanoa varmasti, mikä maailmankaikkeuden lopullinen kohtalo on. Minusta on kuitenkin kiinnostavaa, että katoavaisuus ei koske vain meitä eliöitä. Myös ne rakenteet, jotka meidän mittakaavassamme näyttävät ikuisilta, muuttuvat ja häviävät.
7) Jos saisit lähettää itsellesi viestin kuolinvuoteelle, mitä haluaisit sanoa?
Sinulla on ollut ihana ja rikas elämä. Olet saanut rakastaa ja olla rakastettu. Kun lähdön hetki tulee, kiinnitä ajatuksesi siihen.
8) Onko sinulla ajatus siitä, millaista kuolemaa toivoisit itsellesi – ja miten se heijastaa tapaasi suhtautua elämään?
Nuorempana olisin varmasti vastannut: nopeasti ja kivuttomasti. Kun hyvästelin isäni viime jouluna, minulle kirkastui se, kuinka merkityksellistä on saada aikaa ikään kuin laskeutua luopumiseen. Olin surusta huolimatta onnellinen siitä, että meillä oli aikaa jättää hyvästit.
Itselle kaikkein helpoimmalta saattaisi tuntua kuolema, joka tulee niin nopeasti, ettei edes ehdi ymmärtää, mitä tapahtuu. Jälkeen jääville se ei välttämättä ole helpoin. Siksi toivon edelleen suhteellisen tuskatonta kuolemaa, mutta ehkä sellaista, jossa ne ihmiset, jotka jäävät minua kaipaamaan, ehtivät jättää hyvästit – ja minä heille.
9) Miten haluat tulla haudatuksi?
Ajattelen hautausrituaalien olevan ennen kaikkea jälkeen jääviä varten, eivät minua. Minulle itselleni ei ole kovin tärkeää, mitä ruumiilleni kuoleman jälkeen tapahtuu. Luultavasti valitsisin tuhkauksen – jo ihan siksi, etten veisi turhaan tilaa eläviltä. En myöskään erityisesti haluaisi jättää jälkeeni hautaa, jonka hoitamisesta tulee velvollisuus tuleville sukupolville.
Ehkä hieman sentimentaalisesti ajattelen kuitenkin, että olisi kaunista päätyä lopulta samaan paikkaan mieheni kanssa. Olemme jakaneet niin pitkän ja hyvän elämän, että ajatus tuntuu luontevalta.
10) Mitä luulet ihmisten sinusta muistavan sadan vuoden kuluttua kuolemasi jälkeen?
Tutkijana tietenkin toivoo, että omasta työstä jäisi jotakin pysyvää – jokin havainto, ajatus tai tutkimus, jolla olisi merkitystä vielä myöhemmin. Mutta tuskin kovin moni muistaa minua ihmisenä sadan vuoden kuluttua.
En kuitenkaan tiedä, onko muistaminen lopulta kovin tärkeä mittari. Suurin osa meistä unohtuu, ja silti sillä, mitä teemme eläessämme, on merkitystä. Vaikutamme muihin ihmisiin, jotka vaikuttavat taas toisiin, ja tutkijana toivon lisänneeni edes pienen palan siihen tietoon, jonka varaan seuraavat rakentavat.
