Kuolema herättää monissa pelkoa ja epätietoisuutta. Se tuntuu usein kaukaiselta tai jopa tabulta – asialta, jota ei haluta ajatella ennen kuin on pakko.
Kun ihminen sairastuu parantumattomasti, ei ajatusta kuolemasta voi enää vältellä. Juuri silloin tarvitaan enemmän kuin koskaan hoivaa, ymmärrystä ja läsnäoloa. Saattohoitolääkäri Pekka Haapaniemi ja tukihenkilö Tuija Silonsaari tietävät, mitä tämä käytännössä tarkoittaa.
”Kun kaikki muut hoitokeinot on käytetty, se ei tarkoita, että meillä ei olisi enää mitään annettavaa, koska silloin meidän työmme vasta todella alkaa”, kertoo saattohoitolääkäri Pekka Haapaniemi.
SAATTOHOITO on osa palliatiivista hoitoa, jossa keskitytään oireiden lievittämiseen ja elämänlaadun turvaamiseen silloin, kun sairauden etenemistä ei enää voida pysäyttää. Saattohoito alkaa, kun on arvioitu, että elinaikaa on jäljellä päiviä tai viikkoja.
Pekka Haapaniemi työskentelee osastonlääkärinä Terhokodissa, Helsingin Lassilassa sijaitsevassa erityistason saattohoitokodissa. Hänen mukaansa saattohoito on tärkeä ja arvokas osa hoitotyötä.
”Kun kaikki muut hoitokeinot on käytetty, se ei tarkoita, että meillä ei olisi enää mitään annettavaa, koska silloin meidän työmme vasta todella alkaa”, hän sanoo.
Haapaniemen mukaan saattohoito kestää keskimäärin noin 10 päivää, mutta jokainen tilanne on erilainen. Hoidon aikana pyritään mahdollisimman hyvin minimoimaan kipu, pahoinvointi ja kaikenlainen epämukavuus, sillä saattohoidossa ei pyritä parantamaan, vaan varmistamaan mahdollisimman arvokas ja lempeä loppu.
”Kun päätös saattohoidon aloittamisesta tehdään, hoidon painopiste siirtyy oireiden lievitykseen. Pitäisi olla todella perusteltua, että tekisimme jotain, joka aiheuttaisi henkilölle minkäänlaista epämukavuutta”, hän toteaa.
SAATTOHOITO voidaan toteuttaa sekä sairaalassa, hoitokodissa että kotona. Jos oireet ovat hallinnassa, koti voi olla rauhallinen ja turvallinen paikka elämän viimeisille hetkille.
Olennaista on, että hoito suunnitellaan yksilöllisesti sairastuneen toiveiden ja arvojen mukaan. Usein läheiset osaavat kertoa parhaiten, mitä sairastunut olisi halunnut, jos hän ei enää itse kykene puhumaan tai ilmaisemaan itseään selkeästi.
”He tuntevat sairastuneen parhaiten. Esimerkiksi morfiinihoidon aloitus voi olla helpompi päätös, kun läheiset kertovat, mitä ihminen itse olisi halunnut”, Haapaniemi sanoo.
Joskus läheiset myös kyseenalaistavat hoitopäätöksiä, kuten nesteytyksen lopettamista. Haapaniemi ymmärtää hyvin heidän huolensa.
”On luonnollista ajatella, että jos ei syö tai juo, niin kuolee. Mutta kaikkeen liittyy lääketieteellisiä perusteita, joista keskustellaan avoimesti.”
Yksi yleinen pelko liittyy kipuun. Moni pelkää, että kuolema on kivulias kokemus. Haapaniemi kuitenkin korostaa, että Suomessa oirehoito on erittäin korkeatasoista.
”Kipua ei tarvitse pelätä, me osaamme kyllä hoitaa sen.”
TUIJA SILONSAARI toimii vapaaehtoisena tukihenkilönä Pirkanmaan Syöpäyhdistyksessä. Hän on itse menettänyt kaksi läheistä ihmistä syövälle, ja haluaa siksi olla mukana tukemassa muita.
“Lähdin mukaan myös vähän itsekkäästä syystä. Kaipasin elämääni merkityksellisyyttä ja sitä olen saanut”, hän sanoo.
Tukihenkilön rooli ei ole antaa neuvoja eikä hoitaa. Se on kuuntelemista, läsnäoloa ja rinnalla kulkemista. Silonsaari on saanut koulutuksen Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Saattohoitopassi-ohjelmassa ja osallistunut useisiin aiheeseen liittyviin luentoihin.
Hänen mukaansa ei tarvita mitään erityisiä taitoja, jotta voi toimia tukihenkilönä.
”Ihminen tarvitsee joskus vain toisen ihmisen läsnäolon. Usein ei tarvita sanoja, riittää kun joku on vieressä”, hän toteaa.
Silonsaari on toiminut vapaaehtoisroolissaan nimenomaan sairastuneen henkilön omaisten tukena. Erityisesti yksi kohtaaminen on jäänyt mieleen.
“Yksi tuettava oli epävarma siitä, uskaltaisiko pitää puheen isänsä hautajaisissa. Kannustin häntä siihen ja myöhemmin hän kertoi, että kaikki oli mennyt hyvin. Hän oli niin onnellinen uskallettuaan tehdä sen.”
VAIKKA tukihenkilön rooli voi kuulostaa raskaalta, Silonsaari kokee sen ennen kaikkea antoisana:
”Haluan luoda turvallisen ja rauhallisen hetken. Viedä valonpilkahduksen juuri silloin, kun sitä eniten tarvitaan.”
Omasta jaksamisestaan Silonsaari huolehtii kulttuurin, liikunnan ja vertaistuen avulla. Tukihenkilöillä on säännöllisiä tapaamisia, joissa voi jakaa kokemuksia ja saada tukea myös toisilta vapaaehtoisilta.
Silonsaari rohkaisee lähtemään mukaan tukihenkilötoimintaan, mikäli oma elämäntilanne sen sallii. Vapaaehtoistyöhön voi käyttää niin paljon aikaa kuin itse haluaa tai pystyy.
Hän myös muistuttaa, että tukihenkilön rooli voi olla sairastuneen tai omaisen elämässä todella tärkeä.
”Itse ainakin toivoisin, että minulla olisi joku, jonka kanssa jutella, jotta en kaataisi kaikkea läheisteni niskaan”, hän toteaa.
Saattohoito voidaan toteuttaa sekä sairaalassa, hoitokodissa että kotona. Jos oireet ovat hallinnassa, koti voi olla rauhallinen ja turvallinen paikka elämän viimeisille hetkille.
PEKKA HAAPANIEMI kohtaa työssään jatkuvasti ihmisiä elämänsä viimeisillä hetkillä. Jaksamisestaan hän huolehtii muun muassa musiikin, liikunnan ja työpaikan tarjoaman tuen avulla. Töissä järjestetään mahdollisuuksia purkaa kokemuksia purkukeskusteluissa ja tapaamisissa psykologin kanssa.
Hänen mukaansa jaksamisessa auttaa myös se, että hän tekee saattohoitotyötä puhtaasti omasta mielenkiinnostaan, mikä tuo siihen merkityksellisyyttä.
”Koen, että tämä on työ, mitä haluan tehdä ja että tämä on se minun juttuni”, hän toteaa.
Työ on muuttanut myös hänen omaa suhtautumistaan kuolemaan. Nykyisin se näyttäytyy täysin luonnollisena osana elämää, eikä lainkaan pelottavana.
Haapaniemi muistuttaa, että saattohoito ei ole luovuttamista tai epäonnistumista kuoleman edessä, vaan merkityksellinen ja tärkeä osa hoitotyötä. Lempeä ja inhimillinen tuki silloin, kun parantavat keinot on käytetty.
