Turkua voi hyvin kutsua tuhansien aaveiden kaupungiksi.
Turussa on katuja, jotka eivät hiljene edes yöllä. Kaikki äänet eivät tule yön elävistä kulkijoista, tuulesta tai jokilaivoista. Ainakin niin väittävät ne, jotka ovat jääneet kuuntelemaan liian pitkäksi aikaa.
Artemis Kelosaaren kirjoittama Aaveiden Turku (Haamu 2019) kuljettaa lukijaa pitkin kaupungin kivisiä portaita, kellareita ja suljettuja ovia. Aaveiden luokse.
Teos ei tyydy luettelemaan kummitustarinoita vaan kytkee ne Turun historiaan. Sotaan, ruttoon, tulipaloihin ja äkillisiin kuolemiin. Kaupunki ei ole vain kulissi. Se on näyttämö, jossa elämä ja kuolema ovat eläneet rinnakkain vuosisatoja.
Kirjan tekijä Artemis Kelosaari toteaa alkusanoissa, että kummitustarinoista tuli kirjaa tehdessä lopulta jopa runsaudenpula. Puhumattakaan henkimaailmaan suoraan liittymättömästä pimeästä historiasta. Jotkut haamut saivat jäädä toistaiseksi varjoihin.
Kirja on erilainen matkaopas Turkuun ja avaa turkulaisille kotikaupunkiaan uudella tavalla. Kirja sitoo yliluonnollisiksi koetut havainnot dokumentoituun historiaan.
Voit hyvinkin samaistua elettyihin hetkiin. Kun seisot Turun linnan kylmissä käytävissä, et kohtaa pelkkää tarinaa harmaasta hahmosta. Kohtaat vankeuden, nälän, poliittiset valtataistelut. Ihmiset, joiden elämä päättyi kiviseinien sisään.
Linnasta löytyy renesanssihaamuja ja kummia kulkijoita. Vanginvartijan huoneessa on äänekäs aave, joka sormuskädellä lyö metallikaidetta ja ottaa ihmisiin fyysistä kontaktia. Onko hän nuijapäällikkö Pentti Pouttu, joka virui kuolemaansa saakka linnassa?
Yksi linnan tunnetuimmista aaveista on aatelismies Nikolaus Sabell, joka mestattiin aviorikokseen syyllistyneenä. Hänet on nähty sittemmin kuljeksimassa linnan valleilla pää kainalossaan.
Turun linnasta löytyy kirjan mukaan renesanssihaamuja ja kummia kulkijoita. Linnan vankityrmässä on nähty hahmoja ja kuultu metelöintiä. Kuva: Katja Pentti
VANHAN SUURTORIN ympäristö nousee kirjassa esiin erityisenä kerrostumana. Vanha Suurtori on nähnyt markkinat, juhlat ja julkiset rangaistukset.
Tarinat kertovat askelista, joita ei näy. Ikkunoista, joissa valo palaa tyhjissä huoneissa. Kun historia tuntee teloitukset ja kulkutaudit, ei ole vaikea ymmärtää, miksi mielikuvitus jatkaa siitä, mihin arkistot vaikenevat.
Yksi kirjan inhimillisimmistä sävyistä liittyy koteihin. Vanhat puutalot, joiden lattiat narisevat ja ullakoilla kulkee kylmä veto. Asukkaat kertovat tunteesta, ettei ole yksin.
Näissä kertomuksissa ei ole sankareita eikä hirviöitä, vaan tavallisia ihmisiä, jotka yrittävät selittää kokemaansa. Pelko sekoittuu suruun. Usein taustalta löytyy kuolema, joka on ollut äkillinen tai jäänyt käsittelemättä.
MIKSI JUURI Turku, Suomen vanhin kaupunki, on niin altis aaveille?
Yksi vastaus löytyy historiasta. Turku on palanut, piiritetty ja rakennettu uudelleen.
Vuoden 1827 suurpalo tuhosi lähes koko kaupungin. Kirkkomaat siirrettiin, vainajat kaivettiin ja haudattiin uudelleen. Kun maa kirjaimellisesti käännetään ympäri, jokin jää liikkumaan ihmisten mielissä. Kuolema ei pysy paikallaan.
Kirjan vahvuus on myös sen kielessä. Se ei mässäile kauhulla, vaan rakentaa tunnelmaa pienistä havainnoista: kylmästä ilmavirrasta portaikossa, askeleista tyhjällä käytävällä, kellon lyönneistä, jotka kuuluvat väärään aikaan. Lukija tempautuu mukaan, koska kertomukset ankkuroidaan todellisiin osoitteisiin. Paikkoihin, joiden ohi voi kävellä huomenna.
Kuolema jatkaa elämäänsä tarinoissa. Aave ei välttämättä ole uskon asia, vaan muistamisen muoto. Kun ihminen kuolee väkivaltaisesti, yksin tai yllättäen, jäljelle jää kysymyksiä.
Tarina paikkaa hiljaisuuden.
KIRJASSA TOISTUU ajatus siitä, että kummitukset ilmestyvät sinne, missä historia on tihein. Turun linnan tyrmät, jokirannan varastot, vanhat koulut ja sairaalat.
Lopulta Aaveiden Turku kertoo enemmän elävistä kuin kuolleista. Se kuvaa ihmisten tarvetta ymmärtää mennyttä ja löytää merkityksiä. Kun kerromme aavetarinaa, kerromme samalla siitä, ettemme halua unohtaa.
Turussa voi yhä kulkea iltahämärässä ja kuvitella kuulevansa askeleita takanaan. Ehkä se on tuuli. Ehkä mielikuvitus. Ehkä aave.
Lähde: Aaveiden Turku – Kummitustarinoita Suomen vanhimmasta kaupungista, Artemis Kelosaari ja kuvitus Suvi Kari, Haamu 2019.
