Pyhäinpäivän kynnyksellä Juha Mieto pysähtyy hetkeksi puhumaan muistamisesta ja elämän rajallisuudesta. Hiihtolegenda jättää hetkeksi omalla pihallaan syksyn lehtien haravoimisen sivuun.
Kansanmiehen suorasukaisuudella hän pohtii kuolemaa, perinteitä ja sitä, mitä kaikkea elämä on opettanut lähtemisestä ja luopumisesta.
Hän vietti varhaislapsuutensa 1950-luvulla, kasvoi aikuiseksi 1960-luvulla. Kurikan jätti hiihti kilpaa menestyksekkäästi kaksi seuraavaa vuosikymmentä. Hänelle oli 1990-luvulla tärkeintä olla isä pienelle pojalleen. Kansanedustaja hän oli neljä vuotta 2000-luvulla. Monenmoista on mahtunut miehen elettyyn aikaan. Nyt on taas aika pysähtyä Pyhäinpäivän viettoon.
Mietaan Jussin Pyhäinpäivään kuuluvat tutut perinteet:
”Haudalla käydään. Sytytän kynttilöitä vaimo-vainaalle sekä isälleni ja äidilleni. Sitten on rauhallista oloa pojan kanssa”, Juha Mieto kertoo.
Hän muistaa kuinka lapsena hänen vanhempansa toivat aikoinaan esille silloin vielä Pyhäinmiesten päivänä tunnetun päivän merkityksen.
”Se oli aina merkittävä juhlapäivä. Syötiin hyvin, yhdessä vietettiin aikaa ja muisteltiin edesmenneitä”.
Millaisia ajatuksia kuolema Juha Miedossa herättää, kun hän nyt sitä pysähtyy miettimään?
”Mitä vanhemmaksi tulee, niin sitä ajankohtaisemmaksi kuolema tulee”, Mieto tunnustaa tosiasian.
”Jos sata vuotta on leikillisesti se tavoite, niin siihen on enää vajaa 25 vuotta. Voi sanoa, että viimeisiä potkutellaan ja saa olla kiitollinen, että vielä järki juoksee, 76 vuotta 20. päivänä marraskuuta täyttävä pohjalaismies lausuu omaan taattuun tyyliinsä.
MIETO PALJASTAA, ettei oma kuolema pelota kertakaikkisesti häntä millään lailla.
”Se kuuluu elämän kiertokulkuun ja otetaan sitten vastaan. Meidän keskuudesta jotkut lähtevät tosi varhain. Toiset saavat viettää hyvän elämän loppuun asti”, Mieto pohtii.
Mieto on miettinyt myös kuolemaan liittyen laajempaa näkökulmaa ja maailmankaikkeutta.
”Vaikka ihminen eläisi satavuotiaaksi, niin se on pieni aika verrattuna siihen mistä tätä elämää on eletty”.
Mieto toivoo, että ajan jättäessä hänet, ihmiset muistaisivat hänen eläneen rehdisti. Hän arvostaisi, jos muistettaisiin hänen kasvattaneen hyvin oman poikansa Juha-Petterin.
”Siinä oli mies joka oli jämti”, Mieto tiivistää ajatuksensa, kuinka hän haluasi itsensä muistettavan.
Miedon tuleva hautapaikka on ollut jo pitkään tiedossa. Siellä palaa muistokynttilä tänäkin Pyhäinpäivänä.
”Vaimon vierelle”, Mieto toteaa herkistyneenä edesmennyttä vaimoaan vieläkin kaivaten. Minna Mieto kuoli sydänkohtaukseen tapaninpäivänä 1996.
Kun takatalvi tuli Mietojen kotiin, niin Juha Mieto pyrki pitämään mielessään, että kautta vuosisatojen on ihmisiä kuollut, ja niiden jotka ovat jääneet tänne, on täytynyt jaksaa jatkaa elämäänsä. Niin se on aina mennyt, ja niin sen piti mennä nytkin toteaa Juha Mieto hänestä tehdyssä Hellevi Poudan kirjoittamassa ”Mieto” -kirjassa.
Miedolle eletty elämä on tuonut yhä läheisemmäksi lähtemisen ja luopumisen. Välillä tunne on ollut hyvin voimakaskin.
”Eletty elämä on opettanut, että pitää olla kiitollinen ja nöyrä”, Mieto toteaa.
Hän myöntää, että urheillessa hän otti sen tosissaan ja se oli silloin maailman tärkein asia.
”Nyt jälkeenpäin ajateltuna mietin, että se oli hienoa aikaa. Vaikka se oli hieno jakso, niin on se urheilu lopulta pientä”, Mieto naurahtaa elämän mittasuhteille ja lopulliselle merkitykselle.
Sitten on aika taas tarttua haravaan. Syksyn lehdet eivät puhumalla liiku.
