”Ajattelin, että ikävä kyllä nämä ilmiöt tulevat jossakin vaiheessa tavoittamaan myös Suomen”, muistelee kriisityön uranuurtaja Soili Poijula.
Hänellä oli läheinen kollega, yhdysvaltalainen Mary Beth Williams, joka oli toiminut pitkään koulukuraattorina.
”Mary Beth Williamsilla oli tarkka tieto miten Yhdysvalloissa koulujen kriisitoiminta oli järjestetty, koska siellä oli jo tuolloin kouluampumisia”, Poijula kertoo.
He ovat myöhemmin yhdessä kirjoittaneet maailmalla suosituin The PTSD Workbookin, joka on käytännön opas traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) hoitoon kognitiivisen käyttäytymisterapian menetelmin.
Psykologi ja kouluttajapsykoterapeutti, oululainen Soili Poijula, oli ensimmäisten joukossa, kun kriisityöryhmät rantautuivat Suomeen. Hän oli perustamassa ja vetämässä paikallista kriisiryhmää, ja teki kouluissa itsemurhien jälkeen kriisityötä konsulttina ja auttajana.
Hän oli jo vuosia ennen Jokelan tragediaa yhteydessä Opetusministeriöön ja esitti, että Suomen koulukriisitoiminnan malliin pitäisi sisältyä varautuminen kouluampumisiin.
Tuolloin hänen ehdotuksensa ei saanut vastakaikua.
Sitten tapahtui. Jokelan koulusurma 7. marraskuuta 2007. Suomen historian ensimmäinen tämän mittaluokan koulusurma. Surmansa sai yhteensä yhdeksän ihmistä.
”Herättiin valtakunnallisesti siihen, että tällaistakin voi tapahtua,” Poijula toteaa.
Koko Suomi pysähtyi. Suru kosketti laajasti.
”Pahan tapahtuessa suru voi yhdistää. Tulee tarve kokoontua, ja rituaaleista tulee tuki. Yhteisön empatia ja sympatia auttavat läheisiä, ja samalla ihmiset käsittelevät omia surujaan, kun syntyy yhteisöllinen kokemus”, Poijula kertoo.
Poijulan mukaan kriisin hetkellä turvaa tuo se, että yhteisöllä on rakenteet, perinteet ja paikat, joihin kokoontua.
”Henkinen ja hengellinen puoli heräävät eri tavalla, vaikka olisimme kuinka maallistuneita”, Soili Poijula tietää.
Poijula oli mukana auttamassa ja neuvomassa useissa kriiseissä. Satoja kuolonuhreja vaatinut Estonian merionnettomuus syksyllä 1994 oli käänteentekevä hetki: hän oli Punaisen ristin psykologien valmiusryhmän edustajana organisoimassa kriisityötä Virossa.
Vuonna 2002 hän oli mukana tutkimassa ja hoitamassa Myyrmannin pommi-iskun uhreja ja omaisia. Tsunamin jälkeen vuonna 2006 hän seurasi uhrien ja omaisten selviytymistä ja teki työtä asiantuntijaryhmässä, jonka tehtävänä oli laatia suosituksia psykososiaaliseen tukeen suuronnettomuuksien yhteydessä.
Opetushallitus tilasi lopulta koulujen kriisitoimintaohjeistuksen, jonka Poijula laati. OPH julkaisi sen toukokuussa 2025 sivuillaan www.oph.f.
Estonian onnettomuuden muistomerkki ”Broken Line” Tallinnassa. Syyskuun 1994 katastrofissa menehtyi 852 ihmistä. Kriisipsykologi Soili Poijula oli onnettomuuden jälkeen Punaisen ristin psykologien valmiusryhmän edustajana organisoimassa kriisityötä Virossa. Kuva: Clemensfranz / CC BY-SA 4.0
PALATAAN AJASSA taakse päin. Vielä kauemmaksi.
Soili Poijula aloitti psykologin työnsä 1984 terveyskeskuspsykologina ja mielenterveystoimistossa. Kriisityön suunta alkoi kirkastua vuonna 1987, kun hän osallistui itsemurhien tutkimusprojektiin kenttähaastattelijana.
”Menin koteihin haastattelemaan, ja huomasin, kuinka valtava tarve omaisilla oli puhua. Haastattelu oli väylä muistella vainajaa ja kertoa hänestä.”
Tutkimusvuoden jälkeen häneen otettiin yhteyttä. Moni kysyi, milloin hän tulisi haastattelemaan heitä. Tuolloin itsemurha oli Suomessa edelleen vaiettu aihe, eikä perheillä ollut palvelujärjestelmässä paikkaa, jossa käsitellä kokemustaan.
”Koin, että tälle työalalle olisi panostettava”, Poijula muistelee lähtöään tekemään kriisityötä.
Vuosien varrella Poijula toimi enemmän asiantuntijana kuin varsinaisessa kenttätyössä, mutta kokemusta kertyi Suomen suurimmista tragedioista. Hän oli mukana kehittämässä kriisityötä myös kansainvälisesti ja nousi nopeasti osaksi traumapsykologian asiantuntijaverkostoa.
SOILI POIJULA on nähnyt läheltä, miten suomalaiset ovat kohdanneet kriisejä ja mitä niistä on opittu. Hän on seurannut sekä yksilöiden että yhteiskunnan selviytymistä tavalla, joka tekee näkyväksi sekä vahvuudet että haavoittuvuudet.
”Me suomalaiset olemme olleet sisukkaita. Mutta resilienssi on parempaa ja rakentavampaa kuin sisu. Sisu voi pahimmillaan johtaa siihen, että jatketaan sokeasti pakon edessä katkeamispisteeseen. Resilienssi taas on joustavaa palautumista ja kykyä käyttää omia voimavaroja viisaasti”, Poijula pohtii.
Henkinen kriisinkestävyys on noussut näkyvästi esiin kansallisissa turvallisuusstrategioissa. Myös Puolustusvoimat ja Nato ovat jo pitkään kouluttaneet resilienssiä osana toimintamallejaan. Poijula korostaa, että resilienssi ei ole vain suurten organisaatioiden asia.
”Henkinen resilienssi tarkoittaa sitä, että voi omilla teoillaan huolehtia omasta selviytymisestään. Toivon säilyttäminen ja optimismin rooli ovat valtavan tärkeitä. Kansallisen resilienssin pitäisi näkyä arjessa, mutta ihmiset eivät ole samanarvoisessa asemassa. Aineelliset resurssit, ihmissuhteet ja sosiaali- ja terveyspalvelut vaikuttavat vahvasti”, Poijula pohtii.
SOILI POIJULA on vuosikymmenten aikana nähnyt ihmisten nousevan lähes mahdottomistakin kokemuksista. Mitä yhteistä heillä on?
”Trauman ydin on pelko. Avuttomuus on luontaista, hallinta on opittua. Selviytyminen alkaa siitä, että uskaltaa kohdata todellisuuden. Sietää, kestää ja kuitenkin pystyy. Siihen me tarvitsemme toisia ihmisiä. Yksin on kaikkein vaikeinta selviytyä.”
Selviytyjille tyypillistä on kyky luottaa apuun, suostua todellisuuteen ja nähdä toivo silloinkin, kun oma sisäinen valonlähde on hiipunut.
”On henkilökohtaista rohkeutta sanoa: tarvitsen apua. Toiset ihmiset voivat tuoda sen toivon valon, joka aluksi on kadoksissa.”
Poijulan mukaan paremmin selviävät ne, jotka eivät elä ajatuksessa, ettei heille voisi tapahtua mitään.
”Kun ymmärtää, mitä elämässä voi tapahtua, mutta ei jää sitä pelkäämään, pystyy toimimaan rauhallisemmin, jos jotakin tapahtuu.”
Hän nostaa koronapandemian esimerkiksi suomalaisesta kyvystä toimia johdonmukaisesti vaikeissa tilanteissa:
”Ihmiset ottivat ohjeet vakavasti, ja se auttoi meitä selviytymään.”
Poijula näkee yhteiskunnallisessa ilmapiirissä huolestuttavan piirteen.
”Meillä on ehkä liikaakin pelottavaa, sodan uhkaa korostavaa informaatiota. Välillä tuntuu, kuin olisimme jo sodassa. Samaan aikaan selviytymisestä, toivosta ja hyvistä asioista puhutaan vähemmän.”
Hänen mukaansa yhteiskunnalta tarvittaisiin realistista optimismia. Tervettä suhtautumista uhkiin ilman katastrofointia.
”Yhteisöllisyyttä ja sosiaalisia verkostoja pitäisi vahvistaa. Yksinäisyys ei tuo toivoa”, Poijula luotaa.
1990-LUVUN ALUSSA Poijula lähti ulkomailta etsimään syvempää ymmärrystä kriiseistä, katastrofeista ja traumoista. Se matka jatkuu yhä.
Hän on ollut mukana sosiaali- ja terveysministeriön työryhmissä luomassa suosituksia psykososiaalisen tuen järjestämiseen traumaattisissa tapahtumissa ja suuronnettomuuksissa.
Myyrmannin vuoden 2002 pommi-iskussa Poijula tunsi vahvasti, että järjestelmä ei ollut valmis.
”Tein STM:n valmiusjohtajalle aloitteen, että voisin suunnitella ja toteuttaa hoitoprojektin Myyrmannin uhrien ja omaisten selviytymisen tutkimiseksi. Se oli tärkeää pohjatyötä suurten tapahtumien kriisityön organisoimiselle”, Poijula kertoo.
Tulokset osoittivat, kuinka vähän apua uhrit ja omaiset olivat saaneet. Tieto, jota myöhemmissä kriisitilanteissa on hyödynnetty.
Tsunamin katastrofin jälkeen Poijula oli mukana laatimassa suosituksia suuronnettomuuksien psykososiaaliseen tukeen sekä luomassa Kelan kanssa mallia uhrien terapeuttisten palveluiden järjestämiseksi.
VAIN VAJAA VUOSI Jokelan tragedian jälkeen tapahtui Kauhajoen kouluampuminen, jonka seurauksena kymmenen ihmistä kuoli.
Poijula ei ollut mukana Jokelan tai Kauhajoen tragedioiden suorassa tukityössä, mutta hänen koulutuksensa ja kehitystyönsä vaikutti merkittävästi siihen, miten kriisityö järjestettiin.
Kauhajoella oli jo aiempaa enemmän systemaattisuutta ja hyödyntämistä aikaisempien tapahtumien opeista.
Vuonna 2024 tapahtuneen Viertolan koulun ampumistapauksen kohdalla Poijula näki kriisityön selkeän muutoksen:
”Aikaisemmin psykologien valmiusryhmät ja paikalliset kriisiryhmät olivat vastuussa. Viertolassa vastuu oli siirtynyt sosiaali- ja kriisipäivystyksille. Organisaatiot muuttuvat, ja uusia ihmisiä tulee tekemään omia ratkaisujaan.”
KORONAPANDEMIA muutti myös Poijulan työn täysin etämuotoon.
Hän tunnisti nopeasti ensimmäisen linjan auttajien kovan stressin ja hämmästyi, kaikki yliopistosairaalat kehittivät omia toimintamallejaan henkilöstön tukemiseen.
”Se kertoo siitä, ettei valtiotasolla vieläkään ole yhdenmukaista ohjausta. Resursseja menee päällekkäiseen työhön”, Poijula alleviivaa.
Koronasta saatiin kuitenkin nopeaa kansainvälistä tietoa siitä, miten auttaa lapsia, nuoria, pelastajia ja vanhempia.
Myöhemmin Ukrainan sodan käynnistyttyä suomalaiset organisaatiot alkoivat valmistautua entistä enemmän myös sodan uhkiin. Uudenlaiseen tilanteeseen kriisityön historiassa.
Kriisivalmiudessa ja kriisityössä on aina hyötyä kokemuksesta. Ihmiset reagoivat tietyllä tavalla ja heitä voidaan auttaa tietyillä keinoilla, mutta konteksti muuttuu aina.
”Tuntuu, että aina hurjemmaksi ja monimutkaisemmaksi”, Soili Poijula aprikoi.
POIJULAN TYÖ on vienyt ruumishuoneille ja kuoleman välittömään läheisyyteen.
”Ruumiin katsominen ja rituaalit tekevät kuoleman todeksi. Se on terveellistä myös auttajille”, Poijula tietää
Hän on nähnyt, miten hengellisyys ja rituaalit auttavat surevia. Kuinka eri tavalla suru koskettaa verrattuna psyykkisiin häiriöihin.
”Surussa on kyse rakkaudesta. Se osuu syvemmälle.”
Poijula on kouluttanut psykoterapeutteja kohtaamaan ja hoitamaan pitkittynyttä surua tilanteessa, jossa elämä ei enää jatku.
KUOLEMA on kulkenut rinnalla koko Poijulan työuran.
Nyt, yli kuusikymppisenä, suhde siihen on muuttunut henkilökohtaisemmaksi ja kiinnostavammaksi.
”Ikä tuo väistämättä esiin elämän rajallisuuden. Kysyy itseltään: mitä vielä ehdin tehdä? Olenko valmis kuolemaan?”, Poijula pohtii.
Hänen nuoremman poikansa työ seurakuntapastorina on tuonut hengellisyyden ja kirkon toiminnan myös lähemmäksi hänen omaa elämäänsä.
”Ehkä ymmärrystä on tullut sen myötä enemmän”, Poijula puntaroi naurahtaen.
