Kuolema pysäyttää. Niin on tehnyt monesti. Jo nuorena.
Oli kevät ja uusi kevytmoottoripyörä alla. Tie auki, valoisat illat ja kesän tuloa kohti. Ennen lähtöä koulun jälkeen perjantaiselle ilta-ajelulle sattui radio olemaan auki. Maailma pysähtyi ja bensan tuoksu tarttui kurkkuun. Ei voi olla totta?
Alkuillan radiouutisten avauksena värisevä ääninen toimittaja kertoi traagisen tiedon. Rallimaailman nouseva tähti oli sammunut. Minulle ja monille muille suomalainen sankari Henri Toivonen oli menehtynyt yhdessä kartanlukijansa Sergio Crespon kanssa onnettomuudessa Korsikan MM-rallissa. Oli 2. toukokuuta vuonna 1986.
Ilta-ajelulle tuli lähdettyä, mutta vauhdin hurma oli haihtunut jo moottoripyörää käynnistäessä. Kuolemattomuuden viitta oli karissut selästä ja nieleskelytti. Pakokaasua kai tuli normaalia enemmän silmiin, ja kyynel kihosi kypärän sisällä silmäkulmaan.
Nuori mieli askarteli asfaltilla: sankarit eivät kuole koskaan. Vai kuolevatko?
KEVÄÄSTÄ PÄÄSIN kesään ja kohta syksyyn. Varhain sunnuntaiaamuna tuli tieto, ja ei odottamaton. Kuolema oli kolkuttanut ovelle Tamminiemessä. Sairaus oli ollut jo läsnä pidempään.
”Entinen tasavallan presidentti Urho Kekkonen on kuollut…”, kerrottiin ylimääräisissä radiouutisissa oman aamuteen jäähtyessä kuuntelun lomassa hiukan kuppiinsa.
Oli 31. elokuuta vuonna 1986.
Televisiossa alkoi ylimääräinen uutislähetys. Lähetyksen aloitus oli vakava ja arvokas. Tummanpuhuvassa kuvassa oli ex-presidentin kuva. Televisio oli jo värillinen.
Suomen lippu liehui puolitangossa televisiossa. Uutisankkuri oli pukeutunut tummiin ja suru-uutisointia edelsi hetken hiljaisuus.
Mietin, että yksi aikakausi oli päättynyt. Kekkonen oli ollut presidenttinä lapsuudesta aina teini-ikään saakka. Jossain vaiheessa ajattelin, että kukaan muu ei voi olla presidenttinä ja virka on yhden kuolemattoman miehen käsissä.
Ei ollut. Vanhan miehen poismeno oli odotettavissa. Pysäyttävä kokemus jäi kuitenkin mieleen.
Iso askel kohti aikuisuutta, kun lapsuuden presidentti oli kuollut. Ei aivan kyyneleen paikka, mutta pisti nuoren miehen miettimään muuttuvaa maailmaa ympärillä.
OZZY OSBOURNE. Joku voisi kysyä, että kuka. Tietäjät saattavat ihmetellä miksi metallisen musiikin ison nimen poistuminen näyttämöltä viime kesänä myös kosketti?
Raskaamman tahdin tähtiluokan laulaja oli oman nuoruuden kuuntelulistoilla korkealla. Vinyyli vinkui levysoittimessa ja korvalappustereoissa c-kasetille nauhoitettu musiikki venyi nauhan mukana.
Aikuisiällä Ozzyn musiikki hiljeni kaiuttimista. Ensimmäisen auton vaihduttua seuraavaan unohtui c-kasetitkin kyydistä ja cd-levyt olivat jo jotain muuta musiikkia.
Prince of Darknessin elämää tuli enää seurattua sivusilmällä. Tositeevee-sarja nosti vanhentuneen hevilegendan takaisin ison joukon seurattavaksi. Vanhoja muistellen tuli joskus, siis harvoin, kuunneltua menneiden aikojen suosikin parhaita. Hyvältä ne kuulostivat edelleen, mutta nuoruuden kaltaista virtapiikkiä en enää niistä saanut. Liekö Ozzyn musiikki muuttunut ajan myötä vai oliko vika ikääntymisessä.
Tiistaina 22. heinäkuuta 2025 Ozzy Osbourne nukkui pois kotonaan Isossa-Britanniassa. Alle kolme viikkoa jäähyväiskeikkansa jälkeen. Hevin prinssi oli kärsinyt jo pitkään terveydellisistä ongelmista, joten hänen maallisen matkansa päätös oli odotettu.
Kesäaurinkoa katsoessa ja kuolinuutista pohtiessa mieleeni tuli, että Ozzy oli ollut omasta mielestä lähes kovinta metallia lähes tarkalleen 40 vuotta aikaisemmin. Yksi nuoruuden suurista oli poissa.
Tein tekoälyn avustamana muistokappaleen pimeyden prinssille. Metallista tietenkin ja oma tekeleeni ”King of the Darkness” soi kaiuttimissa. Toivottavasti Ozzy kuunteli siellä jossain.
Sankaritkin poistuvat. Hyvää matkaa teille.
Elätte muistoissa.
Kirjoittaja on Ikuisuusmedian päätoimittaja.